24. helmikuuta 2013

tuulahdus kouluajoilta

Toissa viikolla kävi jotain tosi erikoista. Vaikka ehkei se kuulosta niin erikoiselta kuin miltä se mun mielestä tuntui. Nimittäin tiistaina aamulla mentiin muutaman opiskelukaverin kanssa oikein perinteisesti puolen tunnin tauon ajaksi läheiseen Buenas Migas -kahvilaan nappaamaan aamukahvia ja välipalaa. Oli ihan sattumaa, että jäätiin kahvilaan istumaan ja yhtäkkiä näinkin kahvilan nurkassa tutut kasvot. Muutaman nanosekunnin jouduin kelaamaan, kuka tuo tyttö oli, kunnes tajusin että kyseessä on tuttu kouluajoilta. Olen käynyt ala- ja yläasteen sekä lukion samassa helsinkiläisessä lähiössä ja kyseinen tyttö oli aina mua vuoden alemmalla luokalla, kunnes palasin vaihtariajoilta ja oltiin abivuotena samoilla kursseilla. Ei varsinaisesti oltu ikinä läheisiä, mutta oltiin oltu lapsena samassa kerhossa ja koulussa samassa kuorossa yms. Eikä oltu nähty sitten kesäkuun 2006 ylioppilasjuhlien.

Tottakai kävelin moikkaamaan vanhaa koulututtua. Olin jotenkin ihan ällistynyt koko jutusta, vaikkei tietenkään ole ihan mahdotonta törmätä Barcelonassa muihin suomalaisiin. Oikeesti törmään täällä tosi harvoin suomalaisiin, enkä tunne muita kaupungissa asuvia suomalaisia. Kerran kyllä Nicon kanssa Havanna -kahvilassa ollessa viereiseen pöytään istui suomalainen nuori pariskunta pienen lapsen kanssa, ja puheista päätellen taisivat olla täällä asuvia. Mutta takaisin Hyvien Murujen -tarinaan. Nimittäin ihmeteltiin siinä sitten koulututun kanssa toisiamme kysellen "mitäs sä teet täällä?" vähän aikaa ja kaveri kertoi tulleensa viikoksi yksin lomalle ja olevansa juuri vaihtamassa hostellia. Hetken mielijohteesta päädyin kutsumaan hänet meille punkkaamaan loppulomansa ajaksi -olihan meillä juuri äidin lähdettyä vierashuone vapaana. Totesin kyllä, että ehkä olisi hyvä ensin tarkistaa, että kämppikseni olisi asian kanssa ihan okei, vaikka tiesin ettei Nicolla tietenkään olisi mitään asiaa vastaan.

Jäin sitten loppupäiväksi pohtimaan omaa käytöstöni ja impulsiivista kotiin kutsumista. Nimittäin vaikka pidänkin itseäni suht avoimena ja ystävällisenä ihmisenä, olen yleensä kuitenkin aika tarkka omasta kodista ja omista asioista. Ehkä sen takia kaikki couchsurfing -kokemuksetkin on käytännössä jääneet aitojen sohvasurffausten ulkopuolelle. Kommentoin tapahtumaa muutamalle koulukaverille heti yliopistolle palattuani ja he ihmettelivät, että "mitä ihmettä oikeen ajattelit? tiistaista sunnuntaihin on ikuisuus!". Totesin vain, että kysessä varmasti oli jokin muu kuin "suomalainen minä", joka oli saman tien kutsumassa puolituttua kotiinsa. 

Tottakai kaikki meni loistavasti, eikä sohvasurffaajasta ollut haittaa eikä mitään. Päinvastoin. Opittiin lisää Barcelonasta kuunnellessa kaverin päiväseikkailuja sekä saatiin seuraa ja erikoisuutta meidän perusarkeen. Opittiin niinkin jännästä alasta kuin viittomakielen tulkkauksesta ja saatiin vastaus jo pitkään kutkuttavaan kysymykseen -onko kaikilla kielillä oma viittomakieli, vai joku yleinen maailmanlaajuinen viittomakieli. No tietysti kaikilla kielillä on oma viittomakielensä. 

Olin nuorena tosi ujo ja hiljainen ja vaikka vieläkin yleensä mieluummin kuuntelen muita kuin olen huomion keskipisteenä, koen että olen vuosien mittaan avautunut ja rohkaistunut siitä mitä olin vielä kymmenen vuotta sitten. Jossain määrin ympäristökin vaikuttaa siihen miten sitä tulee itse käyttäydyttyä. On hassua, mutta olen aika varma, että jos olisin törmännyt tähän vanhaan koulututtuun Helsingin keskustassa oltaisiin varmaan vaan ohimennen moikattu. Tällainen tuulahdus kouluajoilta sai mut pohtimaan enemmänkin miten paljon onkaan tapahtunut sitten ylioppilaskevään ja miten paljon olen omasta mielestäni muuttunut ja kasvanut näiden viimeisten vuosien aikana.


Penkkariaamuna helmikuussa 2006. Tuntuu, että tästä kuvasta olisi kulunut ainakin muutama valovuosi.

12 kommenttia:

  1. Inspiroiva tarina! Toivottavasti kutsut seuraavankin vanhan koulututun spontaanisti teille kylään :)

    VastaaPoista
  2. Oi, kuinka hauskaa että törmäsitte! Ja kilttiä että majoitit hänet! Meillä on myös ollut aika paljon puolituttuja vierashuoneessa aina muutamasta päivästä puoleentoista viikkoon. Toivottavasti koulututtu oli kiitollinen sun spontaanista ja ystävällisestä teosta :) Oot varmasti muuttunut paljon tuon kuvan oton jälkeen, varsinkin kun ulkomailla asuminen kasvattaa aikalailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tottakai, saatiin viiniä ja mansikoita :) Koska te tuutte käymään? Katsoin, että BCN-Brysseli ei ole kallis, olis vaan aikaa..

      Poista
  3. On kyllä maailma vaan niin pieni, että missä tahansa voi tavata kenet vaan. Pari viikkoa sitten meillä oli täällä asiakas, joka oli törmännyt kadulla (täällä Dubaissa) serkkuunsa. Eivät olleet nähneet yli kymmeneen vuoteen! :) Varaa mulle muuten vierashuone joskus huhtikuussa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, niin voi käydä :) Vierashuone varattu!

      Poista
  4. Vuosien kertymisessä on juuri tuo hyvä puoli, että huomaamattaan ja tietoisestikin kehittyy. Asuinympäristökin minusta vaikuttaa, koska uudessa paikassa on helpompi olla avoin ja muut eivät automaattisesti ajattele, millainen olit ennen. Hieno penkkariasu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on :) Kiitos, meillä oli kaverin kanssa vaihtarimuistelot ja etupuolella Suomen lippu.

      Poista
  5. Tällaisista sattumuksista on hauska lukea, ja toisaalta ulkomaatkin kummasti yhdistävät suomalaisia. Syksyllä Brysselissä käydessäni muistin etukäteen, että vanha koulututtu oli Linkedinissä kaveripyynnön lähetettyään huikannut, että asuu kaupungissa ja minun pitäisi ottaa yhteyttä, jos joskus olen hollilla. No laitoin sitten viestiä, vaikka totta puhuakseni en tarkalleen edes muistanut, miltä kaveri näyttää (kamalaa, toivottavasti hän ei vahingossa törmää tähän tekstiin!)... ja päädyin asumaan hänen luoksensa pariksi päiväksi. Meillä oli tosi hauskaa.

    Sohvasurffaajia en ole kuitenkaan koskaan houstannut, koska en usko että mies tykkäisi ideasta alkuunkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta. Ulkomailla sitä usein tuntee automaattisesti olevansa toisen suomalaisen kaveri. Olen miettinyt tätä viimeaikoina enemmänkin, koska kaikilla kansalaisuuksilla se ei ole ihan näin. Meitä suomalaisia on kai sopivan vähän :)
      Itse en sillä hetkellä saanut päähäni kyseisen tytön nimeä, mutta onneksi hänellä oli nimitagi matkalaukussa, josta sen nopeasti vilkasin ennen kuin esittelin hänet koulukavereille :)

      Poista
  6. Innostuin lukemaan blogiasi oikein urakalla, ihan mahtavia juttuja! Lisäksi näistä moni muistuttaa just omistakin aatteista, jota itselleni on pompahtanut mieleen Barcelonassa ollessani. Vähän vastaavanlainen avoimuus ja vieraanvaraisuus on itsessänikin kasvanut ulkomailla asuessa: joskus saatan mielestäni "möläyttää" jotain semmoista, jota en ennen olisi ajatellutkaan sanovani. Olen vaikkapa tutustunut juuri uuteen ihmiseen esimerkiksi salilla ja olen jo heti alkuunsa ehdottamassa, että "hei joo, nähdään, tehään jotain vaikka joku päivä!". Oon pari kertaa jäänyt kuuntelemaan itseäni, että tuo en ollut kyllä minä, joka noin sanoi, kuka minun kauttani oikein puhuu! :D Mutta juuri tällä tavalla olen tutustunut uusiin ihmisiin ja rohkaistunut olemaan sosiaalisempi. Ja joskus vastaavanlaiset huikkaukset ei ole niin vakavia, enemmänkin small talkia ja halua olla ystävällinen. Parhaimmassa tapauksessa saan uuden ystävän, yleensä kahvitreffit jäävät ehkä vain ajatuksen tasolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Hauskaa, jos pystyn vielä näillä viihdyttämään muitakin ihmisiä :) On se jännä välillä pysähtyä analysoimaan omaa kehitystä. Varmasti sitä tapahtuu ulkomailla enemmän kun jos Suomessa olisi jäänyt asumaan niihin samoihin kuvioihin, jossa nuorena kasvoi.

      Poista