Coldplay fiilistelyä

Satuinpa tänään kuuntelemaan Coldplaytä ihan olan takaa pitkästä aikaa. Musiikki ja eri biisit on mun mielessä aina visusti kytkeytyneet johonkin hetkeen tai elämänvaiheeseen. Tän illan Viva la Vidat ja kumppanit sai mut saman tien takaisin kolmen vuoden taa tähän aikaan. Kanadaan. Coldplayn konserttiin ja koko vaihtarivuoteen Kingstoniin. Voi niitä aikoja..

Violet Hill.

Vaikka joskus haikailen niiden aikojen perään, en kuitenkaan ehkä haluaisi aikakonetta, jolla matkustaa kolmen vuoden taa. Ehkä. 

Mapuche, mapuche, mapuche.

Olin keskiviikkona Helsingin yliopistolla kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa. Nuori, chileläinen Mapuche -johtaja oli paikalla puhumassa Mapuche -kansan tilanteesta nykypäivän Chilessä. Señor Mijael Carbone Queipul vaikutti päällepäin aivan tavalliselta, nuorelta, vajaa kolmekymppiseltä chileläiseltä, farkut ja villapaita päällä. Tummat piirteet kertoivat hänellä olevan intiaanitaustaa. Puhe alkoi minulle tuntemattomalla kielellä, jota yritin hämmentyneenä kuunnella sillä olin lukenut jostain luennon olevan espanjaksi suomen kielisellä tulkkauksella. Mijael aloitti siis puhumalla omaa äidinkieltään, mapudungunia. 

Noin tunnin ajan hän kertoi ensin Mapuchejen alkuperästä, onneksi espanjaksi. Kyseessä on siis intiaaniheimo, joita pidetään Argentiinan ja Chilen alkuperäisinä asuttajina. Heimo, joka on taistellut oikeuksistaan ainakin viimeiset 500 vuotta, siitä lähtien kun espanjalaiset miehittävät Latinalaisen Amerikan. Mapuchet ovat mm. tunnettuja siitä miten he ovat ainoa kansa, joka uhmasi Inkojen valtakuntaa ja yksi ainoista alkuperäiskansoista, jonka onnistui pitkään taistella espanjalaisia vastaan. Espanjalaisten valloitus Chilessä tyssäsi moniksi vuosiksi Mapuche-vastarinnan vuoksi. 

Minulle selvisi vasta viime keväänä, että myös Argentiinassa on Mapucheja, kun yksi saksalainen opiskelukaverini kertoi tekevänsä aiheesta lopputyötä. Mapuchet vain aina yhdistetään Chileen, jo senkin takia, että siellä heitä on aina (?) ollut paljon enemmän. Argentiinassahan on todella vähän alkuperäiskansojen jälkeläisiä jäljellä, sillä 1800-luvun lopulla yksi maan presidentti päätti julistaa sotilasoperaation nimeltä "autiomaa" kaikkia maassa asuvia inkkareita vastaan. Selkokielellä tiivistettynä tarkoitus oli, että laiskat gauchot joko ajaisivat kaikki inkkarit maasta pois tai vaihtoehtoisesti tappaisivat heidät, sillä Eurooppaa ihailevan presidentin mielestä juuri inkkarit olivat este Argentiinan kehityksen tiellä. Aikaisemmin olen maininnut Argentiinan Mapuchet lyhyesti tässä. 

Mapuche-lippu.

Mijael on yhden Chilen Mapuche-organisaation (Alianza Territorial Mapuche) johtaja ja kiertää Euroopassa, ilmeisesti vain Pohjois-Euroopassa (Norja, Ruotsi, Suomi) kertomassa kansan nykytilanteesta ja samalla hakemassa tukea heidän taistelulle oikeuksiensa puolesta. Mijaelin mukaan nykypäivän Chilessä Mapuchet muodostavat 10 % koko väestöstä, mikä on mielestäni aika paljon siihen nähden, että heillä ei esimerkiksi ole mitään edustusta maan parlamentissa. Mapuchejen suurin ongelma on, että heillä ei ole oikeuksia maahan, madre tierraan, joka on heille kaikki kaikessa. He yrittävät parhaillaan vallata esi-isilleen kuuluneita maita takaisin, mutta Chilen valtio ei tunnusta Mapucheilla olevan minkäänlaisia oikeuksia yhteenkään maaplänttiin koko valtion alueella. Sen sijaan, maahan tulee monikansallasia yrityksiä, jotka Mijaelin puheiden mukaan istuttavat sinne kuulumattomia kasveja, kuten eukalyptyspuita, jotka sitten pilaavat maaperän ja tekevät sen käyttökelvottomaksi satojen hehtaarien alueella. Tämä johtaa siihen, että Mapuchet eivät voi elää viljelemällä maata saadakseen siitä elantonsa, vaan he joutuvat muuttamaan ja tekemään "paskaduuneja" sortopalkalla. Tämä taas johtaa heidän yhteisöjen sirpaloitumiseen ja kulttuuriperinnön häviämiseen. 

Lisäksi Chilen valtio harjoittaa erikoista politiikkaa Mapucheja vastaan. Mapuchet nimenomaan eivät ole valtion kehitystä vastaan, Mijaelin sanojen mukaan, mutta he haluavat oikeudet heille kuuluviin maa-alueisiin voidakseen jatkaa omaa elämäänsä autonomisesti Chilessä. Mapuchet käyttävät rauhanmukaisia toimia, mm. nälkälakkoja, taistelussa oikeuksiensa puolesta, mutta tästä huolimatta Chilen valtio pitää monia Mapuche-johtajia terroristeina. Tämän vuoksi valtio on ottanut uudelleen käyttöön Pinochetin aikana säädetyn terrorismin vastaisen lain, jonka myötä kapinoivia Mapucheja tuomitaan vuosikausiksi telkien taa. Mijael kertoi, että heidän alueella toimii mm. yksi suomalais-ruotsalainen metsäalan yritys, jonka myötä heidän elämisensä on yhä rajoittuneempaa. Se on osa syy, miksi hän nyt kiertää pohjoismaissa. Toinen syy on se, että tällä hetkellä Chilen valtio rakentaa kansainvälistä lentokenttää alueelle, jota Mapuchet pitävät omanaan.  Mijael sanoi myös toivovansa, että esimerkiksi Suomi (ja muut maat) lähettäisi ihmisiä vartioimaan Chilen valtion kyseenalaisia toimia Mapucheja vastaan, jotta tämä intiaaniheimo saisi oikeudenmukaista kohtelua. Mijaelin on tarkoitus tavata myös saamelaisten edustajia Suomen vierailullaan ja kuulemma norjalaisten ja ruotsalaisten saamelaisten kanssa on jo oltu yhteyksissä.

Tässä Mijaelinkin näyttämä kuva Mapuchejen maanmenettämisprosessista viimeisten vuosisatojen aikana. 

Tämä luento oli oikein mielenkiintoinen ja opin paljon uutta. Mijael kertoi ensin asiansa suomalaisen tulkin avulla ja häneltä sai sen jälkeen kysyä aiheesta lisää. Itse kysyin, josko Argentiinan valtion rajojen sisällä asuvat Mapuchet ovat samassa tilanteessa kuin Chilessä ja mikäli he tekevät rajat ylittävää yhteistyötä. Ilmeisesti Argentiinassakin ollaan ruvettu käyttämään samanlaisia toimia valtion puolesta Mapucheja vastaan ja sen takia myös yhteistyö Mapuchejen välillä on lisääntynyt. Mikäli joku on kiinnostunut asiasta, lauantaina esitetään dokumentti aiheesta. Siitä mainitsinkin viime viikolla tässä.

out of season

Rupesin vähän selailemaan kesän kuvia ja löysin joukosta tällaisen. Tämä erikoinen "mainos" tuli vastaan Hakaniemen sillan kupeessa kun käveltiin siellä elokuussa host-siskojen kanssa. Kyseinen teos on ollut osa Invalidiliiton Tiedä mihin hyppäät -kampanjaa. Mielestäni tämä on aika raju tapa tehdä kampanjaa, mutta ehkä se on saanut jonkun hetkeksi pysähtymään ennen tuntemattomaan hyppäämistä. Itse en uskaltaisi sellaista tehdä vaikken olisi tähän tuoliin törmännytkään.

YK:n pääsihteeri vs. barista Karibialla

Olen hyvin onnistunut pitämään maisteriopintojen suunnittelun poissa mielestä viimeisten kuukausien tai jopa puolen vuoden aikana. Olen koko ajan tiennyt jossain vaiheessa tekeväni maisteritutkinnon jossain, jostakin aiheesta. Mutta kysymykset kuuluvat, että missä ja mistä? Nyt, kun olen ollut reilun kuukauden "töissä" tyyliin yhdeksästä viiteen, olen kovasti ruvennut kaipaamaan opiskeluaikoja. Ei sillä, että olisin joskus epäillyt nauttivani opiskelusta. Vaikka saankin melkein koko ajan soveltaa yliopistossa oppimiani asioita töitä tehdessä ja samalla oppia kaikenlaisia uusia asioita, ei se ole millään lailla sama kun olla täysiaikainen opiskelija. Tällä hetkellä opiskeluajan ihanuus vaan on yhä vahvempana mielessä. Eikä tätä opiskelukaipuuta yhtään auta, että ystäväni Laura kirjoittaa mielenkiintoisista jatko-opiskeluista Lontoossa. 

Äsken rupesin taas tuskailemaan kevään suunnitelmia ja yksinkertaisesti vaan sitä, että mitä ihmettä haluan elämälläni tehdä. Taidan muuttaa mieltäni vähän turhan usein. Toisaalta olisi kiva tehdä kahden vuoden maisteri, niin voisi kerrankin asettua edes kahdeksi vuodeksi samaan paikkaan. Seuraavana päivänä saatan kuitenkin saada päähäni, että vaihtoonlähtö voisi olla hyvä vaihtoehto sitten maisterivaiheessa vielä uudestaan -mikä asettuminen? Sitten haaveilen taas YK:n pääsihteerinä olemisesta (hehheh) ja myöhemmin totean, että ehkä olisi vain parempi muuttaa jonnekin saarelle, no vaikka Karibialle, ja laittaa kahvila pystyyn. Voisin hyvin elää lämmössä ja työskennellä baristana loppuelämäni. Parempi vielä, jos paikan päältä saa suklaata!

YK:n päämajassa joulukuussa 2008.

Kumpikohan olisi oikeasti parempi vaihtoehto?

Karibialla (Kuubassa) joulukuussa 2008.

Tänään pitkästä aikaa eksyin Helsingin yliopiston sivuille. Uppps! Sieltä löytyi joku, ehkä, mahdollisesti (tottakai vain todella pienellä todennäköisyydellä) varteenotettava maisteriohjelma. Eikä Helsinki varmaan mikään huono opiskelupaikka olisi. Tästä kaupungista on tullut niin kansainvälinen ja tapahtumarikas, että sitä voisi melkein kosmopoliittiseksi luulla.

Eilen illalla satuin esimerkiksi olemaan ulkona kesän työporukalla reilun 10 hengen lattariporukassa. Tuntui erittäin absurdilta olla Helsingissä liikkeellä kuubalais-espanjalais-argentiinalais-chileläis-venezuelalais-dommaritaustaisella porukalla ja minä ainoana "paikallisena" (olin varmasti porukasta se, joka vähiten tuntee Helsingin yöelämää) suomalaisena. Onneksi myöhemmin yksi tähän asti vain blogimaailmasta tuttu ilmestyi myöhemmin seuraamme. Eveliina on yhtä herttainen livenä kuin mitä blogi antaa ymmärtää. Illan aikana väiteltiin mm. venezuelalaisen kanssa maailman parhaasta suklaasta, tottakai Fazer voittaa jos sitä pyydetään tuliaisiksi maailman toiselle puolelle, ja ihmeteltiin kulttuurieroja Suomen ja lattareiden välillä, mitä machismiin tulee. Niin, yritettiin myös aloittaa bolivarilaista vallankumousta Bar Llamasista käsin. Oli ihan paras ilta aikoihin, sillä en ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kuin eilisen aikana. 

Mutta nyt sitten enää odotan, että joku tulee koputtamaan mun ovea ja sanoo, että mulla on kuule sulle aivan täydellinen maisteriohjelma ja olen jo tehnyt kaiken paperityönkin sun puolesta ja lupaan vielä maksaa lukukausimaksutkin. Kai sitä aina voi haaveilla..

Lattareilua Suomessa

Tästä onkin näköjään kohta tulossa joku leffa-blogi. Mutta ihan varmasti mun blogin lukijoiden joukosta löytyy joitain muitakin lattari-intoilijoita.. joten mun on pakko vähän mainostaa kun olen niin täpinöissä parin viikon päästä (20.10.) alkavasta Cinemaissista. Kyseessä on siis Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaali Helsingissä. Olen viime syksyinä aina Cinemaissin ollessa päällä ollut itse muilla mailla, joten tänä syksynä haluan ehdottomasti käydä katsomassa leffoja. Opiskelijalippu on vain 5€, mikä on super halpa verrattuna Suomen  leffalippujen hintoihin normaalisti. Vilkaisin äsken nopeasti heidän tarjontaa ja löysin heti muutaman mielenkiintoisen tarinan. Täältä löytyy tarkempia tietoja leffoista ja niiden aikatauluista. Tänään näin pari festivaalin lyhytelokuvaa ennakkonäytöksessä ja festivaalin pääjärkkäri kertoi tarjonnasta ja koko tapahtumasta noin yleisesti. Myöhemmin googlettamalla selvisi, että hän onkin argentiinalainen. Hihi.

Tällaisia leffoja bongasin:

Argentiinalainen Orillas vaikuttaa näkemisen arvoiselta. Se kertoo afrikkalaisten jälkeläisistä Buenos Airesissa. Myös avajaisleffa El Mural vaikuttaa mielenkiintoiselta. Se kertoo 1930-luvun Buenos Airesista. Kolumbialainen Impunidad vaikuttaa myös hyvältä. Siinä käsitellään maan 2000-luvun sisällissotaa hallituksen ja kapinallisten välillä. Chileläinen Newen Mapuche, Mapuche-intiaaneista kertova leffa, olisi kiva nähdä kun viime keväänä opiskelin aiheesta Aberdeenissä. Dokumentin tekijä Elena Varela joutui kyseistä dokkaria kuvatessaan pidätetyksi ja hänet lavastettiin syylliseksi rikoksiin, joissa hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Mapuche-kysymykset kun ovat Chilessä niin arka aihe. Varela on itse Suomessa vierailemassa festivaalin aikana. 

Mapucheista ja Chilestä päästäänkiin toiseen mainittavan arvoiseen asiaan... Nimittäin ennen Cinemaissia, jo 17.10., alkaa Chilen kulttuuriviikko Espoossa. Täältä löytyy lisätietoa. Viikon aikana järjestetään elokuvanäytöksiä, konsertti, Mapuche-aiheinen taidenäyttely ja muita ohjelmia. Ilmeisesti Sellon kauppakeskuksesta saa kulttuurivkon aikana jopa chileläistä ruokaa. Itse olen menossa ainakin kulttuurivkon avajaisiin ja ehkä raahaudun Espooseen johonkin muuhun tapahtumaan myös. 

Kuka lähtee leffaan? :)

Le Havre

Näin ensimmäistä kertaa Kaurismäen elokuvan. Käytiin tänään äidin kanssa katsomassa Le Havre. Täytyy kyllä myöntää, että olin erittäin positiivisesti yllättynyt tästä kokemuksesta. Olen pitkään miettinyt, että olisiko jo aika katsoa joku Kaurismäen kuuluisista ja paljon puhutuista tekeleistä, vaikka toisaalta olen jostain syystä myös vierastanut ja karsastanut niiden katsomista.

Tämä leffa kertoo söpön tarinan tuosta ylläolevasta hyväntahtoisesta ranskalaisesta miehestä ja laittomista maahanmuuttajista ranskalaisessa satamakaupungissa. Kuvaus on vaikuttavaa, sillä monesta rumasta asiasta on saatu nättiä. Aluksi tulee sellainen käsitys, että tarina sijoittuu johonkin 60-luvulle, kunnes käykin ilmi, että kyseessä on tämä vuosituhat. Leffa vie hyvin mukanaan, vaikka jotkut kohtaukset jää vähän pliisuiksi ja lapsellisiksi. Nautin taas hurjasti ranskan kielen kuuntelemisesta ja sain innostuksen oppia sitä lisää. Toinen suomalainen naisnäyttelijä puhui niin epäaidosti, että pahaa teki. En osannut päättää, oliko tarkoitus, että hän esittää vähän vajaata vai mistä oikein oli kyse. Suosittelen silti tämän katsomista!

Aurinkoinen viikonloppu Helsingissä, Tallinnassa ja Pariisissa

Vihdoinkin vietin oikein rentouttavan ja ihanan viikonlopun. Tämä ei kyllä tullut yllätyksenä, sillä perjantai toi erityisen vierailijan Helsinkiin vihreiltä Skotlannin mailta. Sain muutaman, jo pitkään "things to do"-listalla olleen jutun hoidettua.. kuten käytyä syömässä Vapianossa rautatientorin kulmalla. Olin pikkasen pettynyt tähän kehuttuun ravintolaan, enkä välttämättä oikealla tuulella perjantaina, väsyneenä työviikon jälkeen, tällaiselle itsepalvelu-paikalle. Olen kovin kärsimätön ja tarjottimen kanssa jonottaminen, kun kokit vääntää hiessä ja huonossa hapessa pastaa nenän edessä, ei ollut kovinkaan innostava ja makuhermoja kutkuttava kokemus. Kanttarelli-pekoni-pasta kuulosti paperilla hienommalta ja maistuu äidin tekemänä paremmalta kuin tuolla suositussa italialaisessa ravintolassa. Olin unohtanut yhden tuttavani työskentelevän siellä, joten törmäsinpä ainakin tuttuihin pitkästä aikaa. Vapianossa on ehkä silti potentaalia ja tykkään kyllä paikan sisustuksesta ja ilmeestä.. paikan mottokin on osuva: Chi va piano, va sano e va lontano. Ehkä ensi kerralla pitäisi kokeilla jotain kaverin kehumaa pizzaa. Meidän pasta-annokset olivat kyllä vähän más o menos.

Lauantaina laiva keinutti meidät lahden toiselle puolelle Tallinnaan päiväretkelle. Aurinko paistoi, mutta sen ei olisi pitänyt antaa hämätä. Ulkona oli niin mahdottoman kylmä ja jäätävä viima viilensi meitä kauniissa vanhassa kaupungissa, ravintolassakin. Edes pöydän vaihto kauemmas ulko-ovesta ei auttanut, mutta onneksi emme olleet ainoita, jotka nauttivat lounaan ulkotakit päällä sisätiloissa. Minulla on kovin vähän kokemusta tästä kauniista Helsingin naapuripääkaupungista, paitsi että nyt olen viimeisen 2 kkden aikana käynyt siellä kahteen kertaa päiväreissulla. Tallinnan vanha kaupunki todellakin yllätti mut kauneudellaan.

Viking Line Expressin 2,5h laivamatka edestakaisin on aika puuduttava, kun istumapaikkoja koko laivalla on vähemmän kuin matkustajia. Elokuussa jouduin todistamaan eläimellistä menoa host siskojen kanssa ja nyt uudestaan Nicon kanssa kun ihmiset rynnivät malttamattomina laivaan varaamaan parhaat tuolit matkan ajaksi. Ravintoloille ja kahviloille varaamattomia istumapaikkoja on koko laivalla tyyliin 10. Ja siellä on niin perkuleen kylmä. Sen takia ihmiset tietty vetävät kaljaa ja siideriä kuin viimeistä päivää jo ennen kuin kello lyö puolen päivän merkiksi. Viime kerralla olin niin naiivi, etten heti tajunnut kaikkien niiden matkalaukkujen kulkevan tyhjinä Helsingistä päin.. mutta homma selvisi kuitenkin aika nopeasti. Silti argentinojen oli sitä hieman vaikea käsittää. Mutta se siitä. Kyllä bussissa joku vanhempi rouva päivitteli, miten hienoa oli kun aurinko paistoi kun toisaalta olisi voinut käydä huono tuuri ja taivaalta olisi voinut "sadella vaikka mitä". Hetken päästä hän harmitteli sitä, että tulisi kuitenkin viettämään koko päivän kampaajalla. Joku siis vielä matkustaa Tallinnaan kampaajalle, eikä se ole enää vain legenda. Hienoa!

Ja sunnuntaina pääsin vihdoin katsomaan Woody Allenin Midnight in Paris -leffan. Kuinka valloittava Pariisi voikaan olla. Kävimme katsomassa leffan Maximissa, Kluuvikadulla ja muistaakseni ensimmäistä kertaa olin parvekkeella leffateatterissa.  Astuessamme saliin kajareista soi "don't cry for me Argentina". Kuinka hauska sattuma! Musiikki jatkui tällä ihanalla flamencoksi muunnetulla vanhalla tangolla.. Mielestäni tämä Allenin leffa oli ehdottomasti parempi kuin Vicky, Cristina, Barcelona ja nämä kaksi ovatkin ainoat näkemäni Allenin leffat. Tämän Pariisin Keskiyön näkemisen jälkeen ei voi olla haikailematta taianomaiseen Pariisiin, mutta näyttää valitettavasti siltä, että kaupunki saa ainakin tällä erää paluutani odottaa.

Olen armoton menneisyyteen haikailija ja vaikka en koskaan ole kuvitellut voisivani viihtyä paremmin jollain toisella aikakaudella, teki tämä tarina minuun vaikutuksen. Tästä löytyy romantiikkaa ja huumoria, eikä se ole täysin ennalta-arvattavissa. Alkumusiikkia kuunnellessa mielessä kävi, että mitä jos leffa onkin ranskankielinen.. siinä tapauksessa olisi seuralaiseni leffakokemus ja -ymmärrys jäänyt vähän vajaaksi, vaikka en olisi pannut pahitteeksi kuunnella lisää ranskaa. Mutta mikä parasta, leffa on täynnä kauniita katukuvia Pariisista. Kaupungista, jossa toivon vielä joskus asuvani.