arkea Afganistanissa

Minun on pakko jakaa teille tämä uusi lukukokemus, mutta ei huolta, blogi ei tästä huolimatta ole muuttumassa pelkäksi kirjablogiksi. Nyt vaan sattuu olemaan niin, että työn lisäksi elämässäni ei tällä hetkellä tapahdu mitään muuta erikoista. Lasken päiviä helmikuun kahteenkymmenenteennyhdeksään ja hetkeen, jolloin BA vie minut Bairesiin. Kävipäs niin, että eilen torstaina sattui niinkin historiallinen hetki, että minä ensimmäistä kertaa otin töistä saikkua. Tänäänkin olen lepäillyt kotona. Vuodesta 2004 lähtien on tullut töitä tehtyä, välillä enemmän ja joskus vähemmän, mutta ikinä aiemmin en ole ollut töistä pois sairauden takia.   Tällä kertaa päätin jäädä jo ihan flunssan alkuvaiheessa kotiin, koska ensi viikolla on enemmän työkiireitä ja sillon on parempi olla kunnossa. Tästä päästäänkin siihen, että olen ehtinyt lukemaan lisää kirjoja..

Afganistan on viime vuosien aikana ollut erittäin paljon esillä, varsinkin maailmanpolitiikassa. Siitä huolimatta minun täytyy tunnustaa, että tunnen maan asioita hirveän huonosti. Meidän Lähi-idän politiikan kurssilla yliopistossa Afganistan ohitettiin oikeastaan kokonaan. 

Luettuani juuri norjalaisen toimittajan, Åsne Seierstadin, kirjoittaman Kabulin kirjakauppias -kirjan olenkin nyt sitten entistä tietoisempi maan historiasta ja ihmisten arjesta. Vuoden 2002 keväällä Åsne vietti neljä kuukautta Kabulissa, osana paikallisen kirjakauppiaan perhettä. Perheen jäsenten kertomuksista ja sattumista syntyi tämä kirja, joka kertoo afganistanilaisesta arjesta paikallisten ihmisten silmin. 

Sultan Khanin intohimoja ovat jo pienestä pitäen olleet kirjat ja sananvapaus, ja siitä hän on monta kertaa elämässään joutunut kärsimään. Ensin kommunistihallinto suhtautui kriittisesti erilaista maailmankuvaa esitteleviin kirjoihin, sen jälkeen mujahedien hallinto hävitti kirjat ja lopulta vielä talibani -hallinnon aikana kaikki kirjat joutuivat palamaan roviolla. Tämä kirja keskittyy kertomaan yhden Kabulissa asuvan kirjakauppiaan ja hänen perheensä elämästä. Samalla se kertoo maan kirjakulttuurista, yrittämisestä ja elämästä Afganistanissa sotien aikana. Rivien välistä oppii myös maan historiasta ja siitä, kuinka eri sodat ja talibanien hallinto on vaikuttanut ihmisten arkeen. Kirjassa käsitellään paljon naisten (huonoa!) asemaa, pukeutumista ja perheen tyttöjen naittamista, häitä sekä sitä, kuinka isä on perheen pää, jolla on aina viimeinen sana, kävi miten kävi. 

Kirja oli ihan älyttömän mielenkiintoinen ja tykkäsin hirmusesti siitä, ettei se ole kirjoitettu mitenkään toimittajan päiväkirja -muotoon. Lukiessa unohtuu, että kertojana tavallaan on norjalainen toimittaja. Naistoimittaja on onnistunut jututtumaan myös afganistanilaisperheen naisia ja siitä johtuen monta asiaa kuvataan heidän näkökulmastaan. Luin kirjan alle viikossa, mikä on minulle ihan hirmuisen nopeasti. Ennen kirjan lukemista mielenkiintoni herätti myös se tieto, että päähenkilö, perheen pää -tämä Kabulin kirjakauppias- haastoi norjalaisen kirjailijan oikeuteen kirjan ilmestyttyä. Sultan Khan vaatii korvauksia, koska hän pitää kirjaa loukkauksena itseään, perhettään ja koko Afganistania kohtaan. 

Olettaisin, että kaikki kirjan tarinat ovat tosia. Jotkut asiat tuntuvat kuitenkin todella uskomattomilta. Esimerkiksi se, että talibanien hallinnon aikana ensimmäisellä luokalla olevat lapset opettelivat koulussa aakkosia näin: 'J is for jih*d, our aim in life, I is for Isra*l, our en*my, K is for Kal*shn*kov, we will overcome, M is for M*jahed*en, our heroes, T is for Tal*ban..' ja samalla tyylillä jatkettiin matematiikan tunneilla; "Pikku Omarilla on ase ja kolme lipasta. Jokaisessa lippaassa on 20 ammusta. Hän käyttää kaksi kolmasosaa ammuksista ja tappaa 60 uskotonta (infidel). Kuinka monta uskotonta hän tappaa yhdellä ammuksella?". Apua!

Suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa kaikille. Se käsittelee arvoja, kunnioitusta ja rakkautta meille länsimaalaisille (ainakin minulle) vieraalla tavalla. Onko kukaan muu lukenut Kabulin kirjaukauppiasta?

P.S. Päiviä lähtöön on muuten jäljellä enää 33!

Osaan sanoa moi

Mun mielestä on aina jännä analysoida eri maiden ja kulttuurien tervehtimiskulttuuria. Oikeastaan en ole vielä keksinyt, että mikä olisi sellainen kultainen keskitie ja juuri sopiva tapa tervehtiä tuntematonta, kaverin kaveria tai vaikka puoltuttua kadulla. 

Olen aina hieman ihmetellyt suomalaisten vaikeutta sanoa reippaasti "moi" ja toisaalta valitettavan usein se hankaloituu mulla itsellänikin vaikeassa tilanteessa. Missä muussa maassa järjestetään kampanja, jotta ihmiset tervehtisivät bussikuskia? Missä muualla sellainen olisi edes tarpeellinen? Joka päivä kun nousen bussiin (yleensä 2 kertaa päivässä) tervehdin kuskia, mutta yllättävän harvoin saan vastauksen. Aika usein kuskit kattelevat ihan muualle ja silloin epäröin itsekin, että tartteeko mun nyt sanoa "hei". On se niin vaikeaa. 

Ensimmäistä kertaa kun olin Argentiinassa, koin niin uskomattoman rasittavaksi saapua kavereiden synttäreille kun talo oli täynnä sukulaisia ja naapureita. Koko paikka piti käydä läpi ja jokaikistä mummoa, pappaa, naapurin Juania, serkkua ja siskoa piti pusutella poskelle, vaikkei heitä olisi koskaan aiemmin tavannutkaan. Eikä kyseessä ollut edes oikea pusu vaan sellainen "poski poskea vasten ja suulla äännähdys muack". Kesti muutama viikko tai kuukausi ennen kuin opin sen. Sama kierros tehtiin sitten kun oli lähdön aika. Paras tapa olisikin ollut saapua aina ensimmäisenä ja lähteä viimeisenä -pusuttelukierros jää muiden vaivaksi. Koulussa yksi pahimmista draaman synnyttäjistä oli tottakai "se ei moikannut mua tänään", eli joku heilutti vaan kättä eikä tullut luokse tervehtimään oikeasti. Joskus siis menee vähän överiksi.

Ensimmäisinä viikkoina kuukausina Briteissä olin aivan ällikällä lyöty. Ihmiset tervehtivät kyllä iloisina, rupeavat sitten kyselemään kuulumisia, mutta eivät pysähdy odottamaan vastausta. Ja kaupan tätikin kyselee kuulumisia. Pitäiskö sitten huutaa ohi kävelevän puoltutun perään, että "ihan hyvin menee kiitos". Pohdiskeltiin tätä yhden espanjalaisen ja ranskalais-saksalaisen tytön kanssa ekoina viikkoina ja haastateltiin meidän skottikämppiksiä oikeista toimintatavoista. Kuulumisia kysellessä oikea vastaus ei siis välttämättä aina olekaan "hyvää/huonoa", vaan se voi joskus olla kysymys "mitä kuuluu?".

Entäs sitten vaikka alkulöpinät leffateatteriin mentäessä.. en ikinä unohda sitä kun menin Argentiinassa tiskille ja töksäytin "hei, mitä teillä pyörii tänään illalla?". Kaverini (ei niinkään kassa) oli ällikällä lyöty. Olisi tietty pitänyt vetää argentiinalaisittain, pitkän kaavan mukaan,  "heippa, miten menee? mulla olisi yksi kysymys.. mitä teillä pyörii tänään leffassa?". Eli ei siis suoraan asiaan. Vaan parempi muutaman mutkan kautta.

Pusuttelutervehtiminen on mun mielestä aika kivaa, kunhan se ei mene överiksi. Välillä se voi olla aika hankalaa kun et välttämättä tiedä, että naapurikaupungissa annetaankin kaks pusua, yhden sijaan. Mutta mitä järkeä on kysyä kuulumisia, jos sua ei oikeesti kiinnosta. Kaiken huippu -ja aika huolestuttavaa- on kuitenkin se, että suomalaisen työpaikan perehdyttämiskansiossa sanotaan, että kaikkia työntekijöitä tulee tervehtiä, ainakin aamulla ensimmäistä kertaa törmättäessä. Meillä pitää oikein ohjeissa lukea, että muista tervehtiä työkaveria!

tarinoita Pariisin metrosta

Innostuin taas viikko sitten hieman liikaa tilailemaan kirjoja amazonin kautta, ja niitä onkin nyt tipahdellut postista harvase päivä, jopa pari kerrallaan. Saa nähdä koska saan kaikki luettua, into ainakin on kova! Tällä hetkellä luen tällaista kokoelmaa Pariisin metroon ja muutenkin Pariisin eri kaupunginosiin (arrondissement) sijoittuvista novelleista.

En ole vielä edes puolessa välissä ja tähän asti lukemani novellit poikkeavat toisistaan aivan hurjasti. Ne ovat kaikki eri ihmisten kirjoittamia ja sijoittuvat jopa eri vuosisadoille, mutta kaikki Pariisiin. Kuka tahansa, joka on lukenut "50 things about me and travelling" tietää, että Pariisin metro on mielestäni erityisen viehättävä. Se selittää miksi tilasin tämän kirjan heti kun olin sattunut lukemaan siitä jossain lehdessä. Olen jo aiemmin maininnut blogissa Pariisin metron jännittävän erikoisen tuoksun (tai hajun!) ja se mainitaan heti kirjan alussa:

 "Coming up from underground, you leave behind its [metro's] peculiar smell, which was once described as 'something between burnt air and rotten bananas'. Attemps were made to sanitize it for the centenary of the metro at the turn of this century, but it still retains its characteristic and nostalgic odour."

Nimenomaan! Söpöä tässä kirjassa on mm. se, että kirjan lopussa on esitelty kaikki metropysäkit, joihin jokainen novelli liittyy, sieltä löytyy metrokartta ja selitykset miten edellisen tarinan pysäkiltä pääsee seuraavan novellin pysäkille. Parasta olisikin lukea kirja Pariisissa ja metrossa.

jostain ihmeen syystä löysin laatikosta lukuisia vanhoja metrolippuja!

Vaikka Pariisissa on ihana kävellä katuja ja ihailla maanpäällistä elämää, on metro ehdottomasti koettava ja todella kätevä tapa päästä paikasta A paikkaan B. Pariisin metrokarttakin on paljon helpommin ymmärrettävissä kun esimerkiksi Lontoon vastaava! Lukuisien Pariisin visiittien ansiosta metrotarinoita löytyisi kyllä ihan omasta takaa. 

Useaan kertaan olen kironnut joidenkin metroasemien olemattomia hissejä ja liukuportaita 30kg matkalaukkua raahatessa kesähelteellä. Yhtenä elokuun iltana kärsimme kavereiden kanssa itsensäpaljastajasta metro-ohjaamossa, siitä opimme ettei ikinä pidä mennä viimeiseen vaunuun! Yhtenä tammikuun iltana pelkäsimme mahdollista itsemurhapommittajaa, kun samassa vaunussa istui epämääräinen henkilö (jolla oli miehen kädet, pitkä hame ja kasvot lähes peitossa), joka selvästi luki yksin koraania ääneen täydessä metrossa. Tell me about stereotypes and prejudices!

Nyt tulikin ikävä Pariisiin.

Mitä tein tänään?

Haaveilin omasta chow chow -sinikielestä!

Eikös olekin vallottavia?

Nukahdin bussiin.

On aivan karseeta matkustaa joka päivä töihin ja kotiin noin 50min suuntaansa ja aina kotimatkalla pilkkiä koko bussimatkan. Tänäänkin nukahdin varmaan kolme kertaa, onneksi heräsin juuri oman pysäkin kohdalla ja muita jäi samalla pysäkillä, niin bussi ei ehtinyt huristaa ohi. Kuuntelen aina musiikkia bussissa matkustaessa, mutta se ei ainakaan auta hereillä pysymisessä. Mikä siis neuvoksi? Pitäisi ehkä ruveta soittelemaan kavereille ja kysellä kuulumisia.. 

Googlailin kämppiä Buenos Airesissa.

Ja niitähän löytyy vaikka minkälaisia ja vaikka minkä hintaisia. Yksi todella hyvä ja varteenotettava vaihtoehto olisi jo tiedossa, mutta mikään ei ole varmaan ennen kuin sitä on vähintäänkin koskettanut. Kuinka luksusta olisi asua 10min kävelymatkan päässä työpaikalta miljoonakaupungissa? Huh! On niiiiin vaikea olla nuolasematta ennen kuin tipahtaa.

Luksusta olisi myös kämpän sivuseinän pituinen parveke, kuten yhdellä tuttavallani Bairesissa.

Viime vuoden lukuhetkiä

Olen jo pitkään halunnut kertoa muutamasta lukemastani kirjasta, mutta en ole ehtinyt raapustaa niistä vielä mitään. Kun sitten tänään huomasin, miten kivasti Ioanna oli kerännyt vuoden lukuhetket yhteen, päätin vähän kopioida häntä. Sori! 

Viime kesänä lukuhetket jäivät kovin vähäisiksi, mutta jostain syystä vuoden aikana ehdin kuitenkin lukemaan enemmän opiskelun ulkopuolisia kirjoja kuin aikaisempina vuosina. Epäilen vahvasti, että tämä johtuu puhtaasti siitä, että opiskelujen loputtua, läksyt ja esseen kirjotukset ovat jääneet muistoiksi vain ja näin ollen ehtii kirjojakin lukea enemmän. Vuonna 2011 ehdin lukea yhteensä 14 kokonaista kirjaa (olin seonnut vuosissa ja laskuissa edellisessä postauksessa). 

Andrés Oppenheimer - Basta de Historias

Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

Gabriel García Márquez - Memoria de mis putas tristes
Paul Smith - Twitchhiker

Brian Steidle - The Devil Came on a Horseback

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen

Alla Al-Aswani - Yacoubian talon tarinat

Mark Thomas - Extreme Rambling: Walking Israel's Separation Barrier. For Fun.

Emmanuel Jal - Warchild -a Boy Soldier's Story

Miranda France - Bad times in Buenos Aires

Lubna Ahmad Al-Hussein - 40 Raipaniskua -Tosi tarina Nyky-Sudanista

Jenni Linturi - Isänmaan tähden

Pekka Haavisto - Hatunnosto

Ernesto Sabato - Antes del Fin

Tuosta listasta huomaa hyvin, että luen eri kielillä ja paljon enemmän tarinoita oikeasta elämästä kuin fiktiivisiä kirjoja. Viime vuonna kuitenkin luin normaalia enemmän fiktiivisiä tarinoita, 5/14. Ongelmani keksittyjen tarinoiden kanssa on se, että minun on todella vaikea uskoa ja ymmärtää, että tarina ei ole totta. Väkisinkin yritän kuvitella ihmiset, tapahtumat ja paikat todellisuuteen. Eihän se välttämättä ole huono juttu, mutta esimerkiksi viime vuonna lukiessani Minne tytöt kadonneet koin tämän vähän ongelmalliseksi.

Valitettavan ja oikeastaan poikkeuksellisen monta kirjaa jäi minulta kesken viime vuonna.  Salman Rushdie - Saatanalliset säkeet, Gabriel García Márquez - Cien Años de Soledad, Oliver Balch - Viva South America, Tim Butcher - Blood River. En yleensä jätä kirjoja kesken, mutta tällä kertaa kaksi ensimmäistä olivat liian sekavia ja raskaita heti alkuunsa ja kaksi jälkimmäistä taas jäivät kesken lähinnä ajan puutteesta ja pitkän lukutauon vuoksi.

Nauroin ihan älyttömästi lukiessani viihdyttävää Vadelmavenepakolaista, tästä lukukokemuksesta olenkin jo maininnut aiemmin. Enkelipeli taas oli jokseenkin pettymys. Pidin paljon saman kirjailijan Tuulen varjosta ja Enkelipeli vaikutti vähän laimealta kopiolta. Twichhiker on vaikuttava, hauska, erilainen matkakirja. Se on tositarina brittimiehestä, joka päättää matkustaa mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman kauas kotoa toiselle puolelle maapalloa pelkästään twitterin ja ihmisten hyväntahtoisuuden avulla. Brittilehti Daily mailin artikkeli matkasta ja kirjoittajasta tässä. Isänmaan tähden opetti minulle Suomen historiaa, josta tiedän hävettävän vähän. Se on fiktiivinen tarina vanhasta miehestä, joka nuorena lähti vapaaehtoisena taistelemaan SS-joukkoihin Saksaan ja muistelee tai välillä elää menneisyyden tapahtumissa. Bad Times in Buenos Aires taas kertoo brittinaisesta, joka lähtee Buenos Airesiin asumaan ilmeisesti työn perässä (muuton motiivi jäi hiukan epäselväksi) joskus 90-luvun alussa. Tämä kirja oli mielenkiintoinen jo ihan siitä syystä, että se kuvaa argentiinalaista yhteiskuntaa ja elämää 20 vuotta sitten. Siihen aikaan esimerkiksi puhelinlangat taisivat toimia vähän niin ja näin joten koskaan ei tiennyt kuka langan päässä lopulta vastaa. Kirjoittajalla on tästä lukuisia hauskoja omia kokemuksia.

Basta de Historias on argentiinalaisen Jenkeissä asuvan toimittajan loistava teos Lattarimaiden tarpeista. Nimen jatko (la obsesión latinoamericana con el pasado y las 12 claves del futuro) sanoo kirjasta enemmän. Kirja kuvaa  useiden lattarimaiden johtajien ongelmallista tapaa johtaa maataan katsomalla menneisyyteen ja etsimällä syntipukkeja (Jenkit!) sen sijaan, että he suuntaisivat katseensa tulevaisuuteen ja miettisivät parhaita keinoja kehittää maitaan poistaakseen köyhyyden kansalaistensa keskuudesta. Hauska yllätys oli kirjan toinen kappale, joka kokonaisuudessaan käsittelee Suomen parhautta koulutuksen saralla. Kirjailija oli pari vuotta sitten käynyt Suomessa tutkimassa kuinka suomalaiset ovat onnistuneet luomaan huippujärjestelmän ja tavannut jopa Tarja Halosen matkallaan. Esimerkiksi Chávezille varmasti tekisi hyvää lukea tämä kyseinen kirja ja lopettaa ulkovaltojen mustamaalaaminen joka asiassa (jos joltakulta meni ohi, niin viime viikolla tämä Venezuelan presidentti "mietti ääneen", että jenkki-imperialistit varmasti ovat syyllisiä siihen, että monella lattarijohtajalla on hiljattain todettu syöpä, eihän kukaan voi olla varma miten pitkälle näiden kehittyneiden maiden teknologia on päässyt, hehe).

Lattarimaiden presidenttejä kirjan kannessa.

Yksi nyt välipäivinä lukemani kirja oli tämänhetkisen presidenttiehdokkaan kirjoittama Hatunnosto. Se oli loistava! Se kertoo Darfurista, Sudanista, Somaliasta, Israelista ja palestiinalaisista, maailman politiikasta, Suomesta, matkailusta ja elämästä yleensä, lyhyillä ja mielenkiintoisesti kirjoitetuilla kertomuksilla. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille!

The Devil Came on Horseback, 40 Raipaniskua sekä Warchild sijoittuvat kaikki Sudaniin. Ensimmäinen kertoo Darfurista jenkkisotilaan silmin. Kirjoittaja on tehnyt saman nimisen dokumentin aiheesta, joka on todellakin näkemisen arvoinen. Satuin joskus muutama vuosi sitten näkemään sen sattumalta yleltä. 40 Raipaniskua kertoo sudanilaisnaisesta, joka joutuu vaikeuksiin virkavallan kanssa näyttäytyessään housuissa julkisella paikalla Sudanissa -maassa, jossa naiset eivät lain mukaan saa pukeutua housuihin. Tämä tositarina ylitti Suomessakin uutiskipukynnyksen ollessaan tapetilla vuonna 2009. Suosittelen kirjan lukemista kaikille! Se ei kerro vaan tästä yhdestä kohtalokkaasta illasta ja oikeidenkäynnistä vaan myös Lubnan elämästä Sudanissa lapsena, opiskelijana ja naistoimittajana. Warchild taas kertoo nimensä mukaisesti lapsisotilaasta. Onnekkaasta sudanilaisesta lapsisotilaasta, josta tulee maailmankuulu artisti. Hän taisi käydä viime huhtikuussa Suomessakin, mutta en itse ollut maassa silloin. Kaikki nämä kolme teosta ovat oikein vaikuttavia, eivät helppoa lukemista, mutta todellisia silmien avaajia. Samanlainen ihastuttavan vihastuttava kirja oli Extreme Rambling, joka kertoo Israel - Palestiina problematiikasta. Olen kertonut kirjasta aiemmin.

Kirjahyllyni on täynnä mielenkiintoisia lukemattomia kirjoja, joten tänä vuonna olen ajatellut vaihteeksi lukevani enemmän kirjoja kuin uusia päätyy hyllyyn. Saa nähdä miten käy.. ongelmana tulee olemaan lentokoneen painorajoitukset ja vaikeudet ottaa kirjat mukaan toiselle puolelle maapalloa.