Hulluja nuo argentiinalaiset

En ihan tarkalleen tiedä kuinka paljon argentiinalaisia Barcelonasta löytyy, mutta uskoisin että varmasti useita kymmeniä tuhansia. Tilastojakaan tuskin on ihan täysin uskominen, sillä uskallan sanoa, että noin puolilta löytyy espanjalainen tai italialainen passi (lähes kuka tahansa italialaisen tai espanjalaisen isovanhemman omaava -eli todella moni- voi pitkän prosessin avulla hankkia eurooppalaisen passin). Jos vähänkään kodin ulkopuolelle astuu, kuulee argentiinalaisella korostuksella kaunistettua espanjaa joka puolella kaupunkia. Niinpä siis ei pitäisi olla ollenkaan vaikea juttu löytää kisafiilistä Argentiinan matsien koittaessa MM-kisojen aikana. 

Argentiinalla kävi aikamoinen mäihä MM-kisoja suunnitellessa, meinaan samaan lohkoon sattui aika pilipali-jengejä; Iran, Nigeria ja Bosnia. Lohkovoiton piti olla helppo nakki. Argentiinan maajoukkueen ensimmäinen matsi pelattiin puolitoista viikkoa sitten sunnuntaina keskiyöllä Espanjan aikaa. Tästä johtuen me päätettiin jäädä kotiin katsomaan matsi, se kun näytettiin jopa julkiselta tv-kanalta (olen äimistynyt, että täällä näkyy julkisilla kanavilla vain yksi matsi kolmesta per päivä, vaikka Suomessa YLE näyttää kisojen aikana jokaikisen matsin). Olin sattumalta nähnyt couchsurfing-sivuilla, että Poblenoun Oveja Negra (Musta Lammas) -baari näyttäisi Argentiinan matsit (ja muitakin matseja) ja sinne olisi kokoontumassa jonkinlainen joukko yleisöä. Ensimmäisen Argentiinan matsin jälkeen satuttiin näkemään videokuvaa paikan päältä ja voi tsiisus. Siellä näytti olevan sellainen meno päällä, että Argentiinan maajoukkueen toisen matsin koittaessa viime lauantaina ei ollut epäilystäkään minne oltaisiin suuntaamassa.

Onneksi on Facebook ja sieltä löytyvä info siitä mitä maailmassa tapahtuu. Löydettiin sieltä tiedot argentiinalaisten kisakatsomosta jo muutama päivä ennen ja varauduttiin ajoissa matkaan. Peli alkoi vasta kello 18, mutta ihmisiä varoiteltiin oven taakse jäämisestä, joten paikka aukesi jo kello 16. Me oltiin siis jo melkein pari tuntia ennen pelin alkua paikan päällä, jotta varmasti päästäisiin ensimmäisten 850 ihmisen joukossa sisälle asti. Ja oli se sen odotuksen arvoista. Voin sanoa, että tunnelma oli sen verran katossa, että tuntui melkein kun Argentiinassa tai itse stadionilla olisi ollut. Sillä poikkeuksella, että kaikki sujui loistavan järjestelmällisesti, missään ei tarvinnut jonottaa mitään, saatiin hyvät paikat ja vessoistakin löytyi vessapaperia. Poblenoun megataverna on 1900-luvun alussa rakennetun teollisuusvaraston tiloissa, joten sieltä löytyy kolme jättimäistä salia. Perheille oli varattu erilliset rauhalliset alueet. Ennen matsin alkua järjestettiin kasvomaalausta, puhallettiin ilmapalloja ja ruuduilta näytettiin videoklippejä vanhoista matseista ja muun muassa näitä MM-kisojen mainoksia. Arvonnan pääpalkinto oli menopaluulippu Buenos Airesiin (ei valitettavasti osunut meidän kohdalle), muita palkintoja oli muun muassa Messin signeerama maajoukkueen paita sekä argentiinalaisten ravintoloiden lahjakortteja.

Siitä huolimatta, että loppujen lopuksi itse matsi oli täys fiasko, oli tunnelma katossa yli 90 minuuttia. Jo paljon ennen kuin matsi alkoi. Me nautittiin claraa ja choripaneja (hotdogeja) täysin tyytyväisinä.

Mun kaikki Argentiina-paidat, -hupparit ja -liput on tietenkin Suomessa, joten ainoa lohtu oli pieni pinssi. Sonnustauduin sentään noin suurin piirtein oikeisiin väreihin.

Meillä oli tietenkin kamera mukana ja valmiudessa, joten tässä vähän videokuvaa paikan päältä. Kuten videolla näkyy, kaikki mummosta vaariin osaa kannatuslaulut ulkoa. Mulla on vielä vähän opettelemista. Messi ja Maradona on jumalia, välillä ilkutaan brasseille. Argentiinalaisia ei haittaa, että matsin alussa soitetaan kansallislaulusta vain sen alkuosa, jossa ei ole sanoja ollenkaan, kyllähän tuo hyräilykin onnistuu.

Ehkä pikkasen ne suomalaiset kisakatsomot kalpenee näiden hullujen rinnalla..

Ja tiedän, että varmasti palatte halusta kuunnella argentiinalaista selostusta, joten tässä vielä loistava näyte tuosta samaisesta Argentiina-Iran -matsista. Tämä argentiinalainen selostaja, Alejandro Fantini hullaantuu aivan täysin Messin maalista. Ehkä pientä liioittelua, mutta olihan se aikamoinen ihme, että matsin ainoa maali tuli 90 peliminuutin jo mentyä umpeen. Tällä videolla on englanninkieliset tekstitykset, vaikka varmasti ihan muutenkin menisi viesti perille. 

Loppujen lopuksi lohkovoittohan sieltä tuli, vaikkei se ihan kivuttomasti mennyt. Argentiinan seuraava matsi pelataan ensi tiistaina Sveitsiä vastaan. Saa nähdä saanko täällä vierailevat vanhemmat ja siskon innostumaan lähtemään tonne kisakatsomoon mukaan. 

Pohjois-Italia: Garda III

Gardajärven alueen samoilun huippuhetkiä oli reissu toiselle puolelle järveä Limonen kylään meidän kolmantena reissupäivänä. Tie kulki läpi kylien ja useiden tunneleiden Gardajärven rantaa pitkin. Maisemat oli upeat, mutta tiet niin kapeita (ja liikennettäkin) sen verran, että maiseman ihastelu- ja valokuvapysähdykset ei olleet kovinkaan helppoja toteuttaa. Meidän edessä ajoi jättimäinen turistibussi, joka joutui usein hiljentämään jokaisen tunnelin kohdalla sillä se ei mahtunut läpi, jos vastakkaista kaistaa tuli autoja. Hidastellessa ehdittiin ainakin nauttia upeista maisemista.

Tykkäsin Limonesta muun muassa sen takia, että sieltä oli ihanat näkymät järvelle ja vastarannan takaa nouseviin lumihuippuisiin vuoriin. Limonesta löytyi pieniä kujia, joita pitkin tallustaa ja poistua väenpaljoudesta. Sielläkin oli kymmenittäin (tai sadoittain) saksalaisia eläkeläisiä kesävaatteet päällä, ruokailemassa ravintolan terasseilla. Toukokuussa asteita oli noin +20, mutta tuuli oli sen verran viileä, että meille ei kyllä olisi tullut mieleenkään syödä ulkosalla. Onneksi löysimme kivan, rauhallisen lauturin kylän reunalta, jonne sitten pysähdyimme ihmettelemään sorsia ja joutsenia sekä edessä aukeavaa postikorttimaisemaa. Päädyttiin puolivahingossa nauttimaan kahvit vanhustenkodin terassille, sieltä aukesi sen verran hienot maisemat ja saatiin ihan yksin istuskella korituoleissa kun vanhat miehet pelasi korttia sisällä. 

Tässä vielä kartta, josta näkyy kätevästi kaikki ne kylät, jotka Gardajärven rannikolla koluttiin.

(Malcesine, Torbole, Riva del Garda, Arco sekä Limone)

Gardajärveltä matka jatkuikin sitten kohti Veronaa, joten sieltä juttua ensi kerralla.

Barcelona on koti

Löysin blogin luonnosten joukosta yhden viime vuoden syyskuulle merkatun tekstin, jonka otsikko oli "mitä tehdä Barcelonassa ennen muuttoa". Tarkoitus oli varmaan listata sellaisia asioita, joita suunnittelin tekeväni ennen kaupungista lähtöä. Mutta eihän täältä sitten lähdetykään ikinä pysyvästi yhtään minnekään, ainakaan vielä. Lista oli jäänyt niinkin luonnosvaiheeseen, että yhtäkään juttua siihen ei ollut vielä listattu. En siis voi nyt katsoa ajassa taaksepäin ja miettiä, onkohan ne asiat tullu tehtyä viimeisten yhdeksän kuukauden aikana. 

Viime viikkoina multa on muutamaan kertaan kysytty kuinka pitkään olen asunut Barcelonassa. Vastaan yleensä ensin, että puolitoista vuotta ja tajuan sitten, että tuleehan tässä kohta (syyskuussa) jo kokonaiset kaksi vuotta täyteen. Se kuulostaa mun mielestä ihan hurjan pitkältä ajalta. Ottaen huomioon, että olen viimeksi asunut yhteen otteeseen näin pitkään samassa kaupungissa ennen Skotlannin opiskelujen alkua syksyllä 2007. Hämmennyin kun vastapuoli totesi "vajaan kahden vuoden" olevan lyhyt aika. Kaikki on suhteellista.

Vuosien aikana eri kaupungeissa asuessa olen aina jollain tasolla kiintynyt jokaiseen paikkaan omalla tavallaan. Maailmalta löytyy monta kaupunkia, jonne voisin palata ja samalla tuntea palaavani tuttuun ja turvalliseen, kotiin. 

Olen aina pitänyt Helsinkiä kotina, olenhan asunut siellä suurimman osan elämästäni. Silti tuntuu huvittavalta, etten osaisi mainita koko kaupungista yhtäkään hyvää ravintolaa, jota suositella. Muutama päivä sitten ulkomainen kaverini kysyi Helsinki-vinkkejä ja tajusin, että ideat on aika vähissä. Ruokapaikkojen suhteen tietämykseni on täysi nolla. 

Välillä, ehkä kerran kuukaudessa tulee sellanen olo, että tää Barcelona on niin nähty ja kaikki kyrsii. Tekee mieli ottaa ja lähteä muualle kun kaikki ottaa pannuun ja ruokakaupan kassakaan ei osaa tervehtiä. Mikään ei tunnu menevän niin kuin pitäis ja tekisi mieli raivota koko maailmalle. Siihen ei tarvita kun yksi lyhyt kävely kaupungin kaduilla ja mietin jo, etten ikinä halua muuttaa täältä yhtään minnekään. Mun elämä on nyt täällä. Tunnen tätä kaupunkia tällä hetkellä ehkä jopa enemmän kun Helsinkiä tai mitään muuta kaupunkia koko maailmassa. Varmasti olen kulkenut Barcelonan eri katuja useampia kilometrejä kun Suomessa missään kaupungissa. Voin listata kenelle tahansa ainakin kymmenen hinta-laatusuhteeltaan loistavaa ruokapaikkaa tässä kaupungissa. Tiedän mistä saa parhaat jäätelöt, varmat laatupaellat, sivukatujen herkulliset voileivät tai parhaat hampparit. 

Kaikki tämä tekee Barcelonasta kodin. Täällä tuntuu turvalliselta, koska tunnen kaupungin kadut ja nurkat. Vaikka tästä kaupungista tuskin uudet kadut, talot ja yllätykset koskaan loppuu, on niistä tullut koluttua useimmat viimeisen vajaan kahden vuoden aikana. Täällä en tunne oloani turvattomaksi tai epävarmaksi. Tiedän tasan tarkkaan mikä metro menee minnekin suuntaan ja mikä uloskäynti kannattaa ottaa milläkin asemalla. Tunnen kuuluvani tänne osaksi kaupunkia, barcelonalaiseksi. Jopa silloin kun tarjoilija kysyy minulta espanjaksi haluaisinko englanninkielisen ruokalistan. Barcelona on nyt koti.

Cinque Terren väriloistoa

Pitkästä aikaa olen mukana torstaisessa matkapläjäyksessä instagramin kätköistä löytyvin kuvin. Nämä toukokuisen Italian matkan Cinque Terren kuvat ovat meinaan jo sen verran kauan poltelleet kuvakansiossa, sillä päätin varsinaiset roadtrip-raportoilut kirjoitella blogissa ihan alkuperäisessä matkajärjestyksessä. Joten niitä varsinaisia matkakuvia saadaan vielä hetki odotella..

Italian rannikolta löytyvä Cinque Terren kansallispuisto muodostuu siis nimensä mukaisesti viidestä pienestä kylästä ja me onnistuttiin yhden päivän aikana käymään niissä kaikissa. Alun perin meinattiin, että mennään ihan fiiliksen mukaan ja käydään niin monessa kun vain suinkin ehditään. Loppujen lopuksi oli kiva nähdä niistä jokainen, koska kaikki oli kuitenkin pikkasen erilaisia. Tätä helpotti tietenkin se, että kylien välillä kulkevat patikkareitit oli periaatteessa suljettuja maanvyörymien takia. Harmiksemme jopa se kaikkein lyhyin, noin kilsan pituinen Via dell'Amore, joka kulkee Riomaggioren ja Manarolan välillä, oli suljettu. Ainoastaan viimeisten, Vernazzan ja Monterosso al Maren välinen reitti oli auki, mutta meillä ei olisi enää illalla riittänyt aika sen kävelemiseen.

Riomaggiore

Reissu alkoi heti aamusta pikkuhiljaa heräävästä Riomaggioren kylästä. Siellä oli vielä aika hiljaista kello 10 aikaan lauantaiaamusta ja saatiin rauhassa kierrellä katuja. Otettiinkin tästä kaikki ilo irti ja käveltiin kujia ja joidenkin kotikatuja ristiin rastiin, noustiin ja laskettiin portaita ylös ja alas samalla kun siemailtiin viileää mansikka-banaanipirtelöä.

Manarola

Manarolan kylä on näistä viidestä ehkä se kaikkein tunnetuin, ja ehdottomasti myös yksi kauneimmista. Joka puolella tuoksui ruoka, joten mekin retkahdettiin hakemaan mukaan yhdet foccacciat pienestä ruokapaikasta. Täällä vierähti tovi jos toinenkin ja puhelimen sekä kameran muisti täyttyi kauniista maisemakuvista. 

Corniglia

Corniglia on näistä viidestä ainut, jolla ei ole suoraan keskustasta meriyhteyttä tai rantaa. Se on rakennettu kukkulan päälle, joten juna-asemalta oli aika kova nousu ylös keskustaan kymmeniä portaita pitkin. Laiskiaisille löytyy onneksi bussi, mutta me tajuttiin se vasta paluumatkalla ja käytettiin sitä junaan ehtiäksemme. Corniglian kujat ovat kapeita ja kadut sokkeloisia, välillä pysähdyttiin aukiolle kahvitauolle ja ihmeteltiin ohikulkijoita. 

Vernazza

Siinä vaiheessa kun päästiin Vernazzaan, rupesi päivän samoilu jo tuntumaan kropassa. Vierailu jäi juna-aikatauluista johtuen alle tunnin pituiseksi, sillä haluttiin ehtiä ajoissa seuraavaan junaan. Vernazza tuntui olevan kaikkein eniten täynnä väkeä, joka patoutui ihan juna-asemalle asti. Käveltiin rantaan, nautittiin makoisat gelatot, ihasteltiin maisemaa rantakivityksellä ja suunnattiin takaisin junalle. 

Monterosso al Mare

Monterosso al Mare oli meidän viimeinen etappimme ja siellä sattuikin olemaan käynnissä sitruunafestivaali. Joka puolella myytiin limoncelloa, sitruunamehua, -karkkeja ja vaikkea mitä. Kaupunki oli täynnä väkeä ja keltaisia, toinen toistaan suurempia sitruunoita. Kylä vaikutti näistä viidestä kaikkein suurimmalta ja löytyi sieltä ihan oma hiekkarantakin. Onneksi ei jätetty tätäkään kylää välistä. 

Näiden värikkäiden italialaiskylien aurinkoisuudella toivottelen kaikille oikein hyvää juhannusta,  oli se sitten Suomessa tai muualla maailmalla!

Tämä kertomus on osa Instagram Travel Thursdayta ja kuvat puhelimella räpsästyjä. Muita Instagram Travel Thursdayn postauksia voi käydä kurkkimassa järjestäjien (Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Wanderlust Expert) blogeista. Lisätietoa itse tempauksesta sekä ohjeet voi lukea täältä. Minut löytää instagramista nimimerkillä @annikaig ja kyseisen linkin takaa voi katsella kuvia, vaikkei omaa instagram-tiliä omistaisikaan.

Kirjamietteitä

Päätin pitkästä aikaa jakaa teille muutamia hiljattaisia lukukokemuksiani. Tämä vuosi on lähtenyt ainakin lukemisen suhteen erittäin hyvin käyntiin. Laitoin goodreads-sivustolle itselleni tälle vuodelle tavoitteeksi 15 kirjan lukemisen ja nyt ollaan jo neljä kirjaa aikataulua edellä. 

Sain kaverilta lainaan Annu Kekäläisen kirjan "Leiri", ja hyvä niin, sillä en olisi muuten edes tiennyt kyseisen kirjan olemassaolosta. Se kertoo Kakuman pakolaisleirin elämästä, sen asukkaista ja asukkaiden tarinoista. Kakuman leiri perustettiin Pohjois-Keniaan jo vuonna 1992 alunperin tilapäiseksi asuinpaikaksi sotaa paenneille pakolaisille. Vielä yli 20 vuotta myöhemmin leiri on pystyssä,  se on yksi maailman suurimmista pakolaisleireistä ja Kansainvälisen Pakolaisyhdistyksen mukaan siellä asustaa nykypäivänä noin 150 000 ihmistä, yhteensä yhdeksästä eri maasta. Kekäläinen asui leirillä kevään 2008 aikana kolme kuukautta ja kirja perustuu sen ajan muistiinpanoihin ja haastatteluihin. 

Kirja oli toisaalta erittäin mielenkiintoinen ja se kuvaa onnistuneesti päivittäistä elämää jättimäisellä pakolaisleirillä keskellä Afrikan kuumuutta. Minua kuitenkin häiritsi ajoittaiset runolliset pätkät, jotka mielestäni vie vähän uskottavuutta ja pohjaa muulta asiatekstiltä. Vaikka kyseessä on periaatteessa tietokirja, heilutaan siinä välillä runollisuuden rajoilla. Ajoittain kerronta oli myös vähän sekavaa, kerrottiin yhdestä henkilöstä ja välissä hypättiinkin toisen ihmisen tarinaan, mikä häiritsi lukemista ainakin kirjan alussa. Minua toisaalta myös ärsyttää joidenkin faktojen toistelu, se on lukijan aliarvioimista tai huolettoman tarkistuksen tulos. On ärsyttävää lukea samoja faktoja sivu toisensa jälkeen. Silti kirja on ihailtava suoritus siinäkin mielessä, että Kekäläisen onnistui liikkua leirillä pitkälti oman tahtonsa mukaan, eikä hän haastatellut vain jonkin kansainvälisen järjestön hänelle valitsemia leiriläisiä. 

Pienestä ärsytyksestä huolimatta suosittelen tämän kirjan lukemista aiheesta vähänkään kiinnostuneille. En ollut aiemmin lukenut pakolaisleirielämästä, joten siinä mielessä tämä oli ihan uudenlainen lukukokemus. En myöskään ollut koskaan miettinyt sellaisia pakolaisleirien huonoja puolia, jotka tässä kirjassa tulee usein esiin. Ei pelkästään sotaa ja taisteluita pakenevat, vaan myös muut köyhistä kylistä kotoisin olevat ihmiset saapuvat pakolaisleireihin paremman elämän toivossa, niissä kun yleensä ainakin tarjotaan saapujille katto pään päälle sekä suoritetaan säännöllistä ruuanjakelua. Toiset saapuvat pakolaisleirille kuultuaan huhuja länsimaihin lennätetyistä naapureista. Näin ollen leirin asukkaat eivät ole pelkästään "pakolaisia", sanan alkuperäisessä merkityksessä. (Pakolainen on henkilö, joka joutuu pelkäämään joutuvansa kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansalaisuuden, sosiaalisen aseman tai poliittisen mielipiteen johdosta.) Toisaalta kirja saa miettimään, voiko valehtelu olla oikeutettua. Useiden pakolaisten kertomia tarinoita kyseenalaistetaan, sillä ne saattavat muuttua moneen kertaan. Mutta jos länsimaihin pääsee kiintiöpakolaiseksi vain ne, joilla on kaikkein karmein ja surkein tausta, niin ei ihmekään, että tarinoita väritellään. Voiko näitä ihmisiä tuomia? Varmasti samassa tilanteessa kuka tahansa päätyisi tekemään samoin. Ei ole helppoja ratkaisuja näille asioille. Toisaalta ihmisiä on vaikea saada palaamaan kotikyliinsä, vaikka sota ja taistelut olisivat ohi, koska usein heitä odottavat siellä kurjemmat oltavat kuin kansainvälisellä leirillä. Ajatus leirin sulkemisesta on siis aika mahdoton, vaikka toisaalta ymmärtääkseni päätökset ja ratkaisut tehdään pitkälti lyhyen aika välin suunnittelulla.

Deborah Rodriguezin "The Little Coffee Shot of Kabul" oli aika paljon kevyempää luettavaa. Kirja sijoittuu Kabuliin, jossa pommitkin räjähtää, mutta se oli silti ns. kevyempää "chick-littiä". Ensimmäisten sivujen jälkeen olin ehkä vähän pettynyt, mutta kirja vei kuitenkin nopeasti mennessään. Vaikka tämä on periaatteessä "hömppää", niin samalla pääsee hyvin sukeltamaan afganistanilaiseen kulttuuriin sekä maan tapoihin ja todellisuuteen.

Kirjassa kuvaillaan viiden naisen elämää, murheita, iloja ja suruja. Osa heistä on expatteja ja osa paikallisia afganistanilaisia. Pääosassa on amerikkalainen Sunny, joka pyörittää suosittua kahvilaa Kabulissa yhdessä paikallisten kanssa. Vaikka tarina sijoittuukin haastaviin olosuhteisiin, oli se silti aika lepposta luettavaa ja loppui nopeasti kesken. 

Mielenkiintoista oli lukea kirjan lopusta löytyvä kirjailijan haastattelu, josta käy ilmi että kirja ei olekaan ihan pelkkää fiktiota. Kirjailija itse lähti Afganistaniin vuosituhannen alussa, ensin kauneuskoulua perustamaan ja toimi myöhemmin myös kahvilan omistajana. Samalta kirjailijalta on aiemmin ilmestynyt "Kabulin kauneuskoulu" -niminen teos, joka on seuraavaksi luku- ja hankintalistallani ja ainakin suomennettu -tästä toisesta en ole varma. 

Aiemmin keväällä luin Afrikkaan sijoittuvan Chimamanda Ngozi Adichien tunnetun "Puolikas keltaista aurinkoa" -kirjan. Tämä taisi olla ensimmäisiä lukemiani ei Sudaniin tai Somaliaan sijoittuvia afrikkalaisia kirjoja. Vaikka kyseessä on periaatteessa fiktiivinen kirja, opin paljonkin uutta. En etukäteen tuntenut Nigerian historiaa ollenkaan, mutta nyt minulla on siitä ainakin jonkinlainen käsitys.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan, se kertoo ajasta ennen Biafran sotaa sekä itse sota-ajasta. Tarinan pääosassa on useita henkilöitä, muun muassa kaksoset Olanna ja Kainene, Olannan mies Odenigbo ja taloudenhoitaja Ugwu sekä Kainenen miesystävä, englantilainen Richard. Henkilötarinat kietoutuu toisiinsa ja kerronta vuorottelee eri ihmisten välillä. Lisäksi kirjassa liikutaan kahdella eri ajanjaksolla, joka sai minut jossain vaiheessa vähän hämilleen lukemisen edetessä hitaammin. 

Tätä kirjaa on hehkutettu aika paljon, joten odotukset sitä kohtaan oli erittäin korkeat. Jostain syystä olin kuitenkin ehkä hieman pettynyt. Tarina etenee ajoittain aika hitaasti, varsinkin alussa, mistä johtuen tuli sellainen fiilis, että olisi varmaan vähempikin riittänyt (kirjassa on yli 400 sivua). Tiedä sitten johtuiko tämä siitä, että luin kirjaa englanniksi ja luin välissä muitakin kirjoja. Ehkä vielä tartun joku päivä johonkin toiseen kehuttuun Chimamandan kirjaan.

Tässä vielä lopuksi Chimamanda Ngozi Adichien loistava TED-talk, jossa hän kertoo miksi meidän pitäisi kaikkien olla feministejä. Se ei varsinaisesti liity kirjaan tai aiheeseen mitenkään, mutta on mielestäni silti katsomisen arvoinen. 

Onko kukaan muu lukenut näitä?

Pohjois-Italia: Garda II

Toukokuisen Italian seikkailun toisena Garda-päivänä me suunnattiin tutustumaan lähialueelle kolmeen eri kylään: Riva del Garda, Arco ja Torbole -nimisiin sellaisiin. Välimatkat oli lyhyitä, meidän majapaikasta Rivaan oli vain noin 40 kilometrin ajomatka, Torbole oli vähän ennen Rivaa ja Arco taas noin 5 kilsan päässä Rivasta eteenpäin. Missään nimessä koko päivää ei tarvinnut autossa istua. 

Rivassa laitettiin parkkimittariin aikaa pari tuntia ja käppäiltiin pieniä katuja, markkinoita sekä ihailtiin järvimaisemaa ja lumihuippuisia vuoria. Välissä istahdettiin alas terassille virkistymään ja jatkettiin taas matkaa. Markkinat ei olleet ihan sellaiset kuin olin etukäteen kuvitellut. Niistä tuli mieleen meidän Etelä-Ranskan kielikurssin Italian päiväreissu Ventimigliaan. Eurolla olis vissiin saanut sukat tai parit. Myyjiä ja kojuja riitti paljon, muttei jaksettu niitä sen tarkemmin tutkia. Ihmeteltiin ihmisiä ja paikallista ruokakauppaa, josta olis tehnyt mieli ostaa mukaan vaikka ja mitä.

Parin tunnin ihmettelyn jälkeen otettiin jälleen auto alle ja suhahdettiin naapurikylään, Arcoon. Löydettiin sieltä onneksi parkkikiekolla toimiva ja kahden tunnin ilmaisen parkin salliva parkkipaikka. Kylä vaikutti yllättävän hiljaiselta ja rauhalliselta, eikä montaakaan ihmistä tullut vastaan. Lounaaksi vedettiin pizzaa, joka sekin saatiin syödä lähes tyhjässä ravintolassa.

Toukokuussa sää oli siitä mielenkiintoinen, että auringossa saattoi tulla todella kuuma ja shortseja ikävä, mutta sitten taas tuuli oli sen verran voimakas, että varjossa tuli kylmä. Iltaisin lämpötila laski niin paljon, että takki olisi tullut tarpeeseen. Suurin osa saksalaisturisteista (tai itävaltalais-?) kulkikin joko shortseissa tai kireissä juoksuhousuissa. Seudulla liikkui lähinnä eläkeläisikäisiä, saksaa puhuvia ulkoilijoita vaelluskepit kädessä ja koira hihnassa sekä me. 

Lounaan jälkeen lähdettiin nousemaan kohti Arcon linnaa, jota kaveri oli suositellut ainakin sieltä avautuvien maisemien puolesta.

Noustiin kyllä portaita ja mäkeä ylös linnalle asti, muttei sitten viitsitty maksaa muutaman euron sisäänpääsymaksua päästäksemme linnaan sisään. Ollaan molemmat nähty useita linnoja Skotlannissa ja todettiin, että jäädään mieluummin ihastelemaan maisemaa linnan alapuolelta löytyvälle ruohokentälle ja penkeille. Arcon kylä avautui edessämme ja takana Gardajärven rannalla häämötti Riva del Garda. Järven yllä näkyvät ukkospilvet näytti uhkaavasti lähenevän pohjoista, muttei onneksi kuitenkaan koskaan saapuneet meidän ylle. Auton parkkimittarin pari tuntia rupesi uhkaavasti menevän umpeen, joten lähdittiin talsimaan takaisin autolle sen enempää Arcoa tutkimatta.

Kotimatkalla pysähdyttiin vielä Torbolen pikkukylään jätskille ja tavattiin työpäivänsä lopettanut kaveri siellä, ennen kuin suunnattiin Malcesineen pastaillalliselle. 

Gardajärven rannoilta löytyy useita söpöjä, pieniä kyliä, eikä välimatkat päätä huimaa. Samalla reissulla pääsee onneksi helposti näkemään useammankin paikan. 

P.S. Meillä on vain yksi yhteinen kamera, joten kuvia otellaan vuorotellen ja siitä johtuen osa kuvista on luonnollisesti Nicon ottamia.