10 hyvää syytä asua Suomessa

Ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen sitä osaa katsoa kotimaataan uusin silmin tai ainakin erisävyisten linssien läpi. Varsinkin ensimmäisillä viikoilla ja ensimmäisten kuukausien aikana tuli kiinnitettyä huomiota sellaisiin asioihin, joita ei välttämättä ollut tullut ajateltua aiemmin. 

Lämmin vesi. Sitä tulee niin paljon kuin haluaa ja sitä tulee niin nopeasti. Mun ei ainakaan ole ikinä Suomessa tarvinnut laittaa hanaa täysille odottamaan suihkuveden lämpenemistä - hytistä kylmässä ja tehdä kyykkyhyppyjä, kunnes vesi lämpenee. Tai pestä käsiä kylmällä vedellä, koska lämpimän veden tulossa menee liian kauan aikaa. Muilla mailla on nämäkin asiat tulleet koettua..

Ruokakaupan valikoimat. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei meidän lähikaupasta Barcelonassa tai Buenos Airesissa löytynyt puoliakaan siitä valikoimasta mitä meidän nykyisestä lähikaupasta Helsingissä löytyy. Kaikki ne juusto-, leikkele-, liha-, jugurttivalikoimat ja tuore ruisleipä! Ja karkit ja jäätelö! Olin niin haltioissani tästä asiasta ensimmäiset viikot (ja ehkä kuukaudet), että meinasin ruveta kuvaamaan ruokakauppojen sisältöä. En sitten kuitenkaan ruvennut, mutta kirjoitin tämän huomion muistiin. Suomessa ei tarvitse odottaa kesän tuloa, jotta lähikaupasta löytyisi jäätelövalikoimia, Barcelonassa (useiden ruokakauppojen) jäätelövalikoimat hupeni kokonaan talvikuukausien ajaksi.

Posti tulee kotiin asti ja sähkö on halpaa. Kerrostalossa asuessa ei tarvitse lähteä postilaatikolle asti, vaan kirjeet ja lehdet tulee suoraan ovesta sisään. Ilmaislehtiä tulee muuten ihan turkanen määrä, on Postin lehteä, Helsingin energian lehteä, Töölöläistä ja vaikka mitä! Sähkölasku on naurettavan pieni verrattuna esimerkiksi meidän edellisen asuinmaan hintoihin. Kotona ei tartte palella, eikä itseään tarvitse maksaa kipeäksi lämmön takaamiseksi.

Pokkarikirjat. Rakastan sitä, että meille tehdään pienikokoisia pokkareita ja ne on edullisia. Melkein ympäri vuoden (ainakin tasaisin väliajoin) kirjakaupoista saa kolme kirjaa kympillä ja niistä kaikki menee pieneen laukkuun. Viekö meidän kieli jotenkin vähemmän tilaa vai mistä se johtuu? On ihan mahtavaa, että pokkarit on oikeasti taskuun menevän kokoisia ja niin edullisia.

Raikas ilma. Kun kone laskeutuu Helsinki-Vantaalle ja kävelee lentokentältä ulos, voi ilman raikkauden tuntea sisuksissaan. Barcelonan betoniviidakossa kaipasin Suomen raikasta ilmaa, vaikka muistinkin sen usein vasta tänne pohjolaan saavuttua. Jopa Helsingissä metsä on lähellä, tällä hetkellä meiltä vajaan kilsan päässä. Mikään ei voita puhtaan metsän tuoksua, vaikka tykkään kyllä merenkin tuoksusta. 

Massojen puute. Ruuhka-aika Helsingin ratikassa, bussissa tai metrossa on pientä verrattuna muiden suurkaupunkien todellisuuteen. Täällä on niin vähän ihmisiä. Kiinnitettiin siihen erityisesti huomiota heti Suomeen tultua. Barcelonan kesähelteet saa massat liikkeelle, kadut on täynnä populaa ja ihmisiä tulee vastaan joka nurkan takana. Helsingissä kadut on autioita, jopa pääkatu. Sunnuntaiaamuna voi saada kokonaisen ratikkavaunun itselleen, eikä elintilasta tarvitse taistella turistien kanssa kun ehkä kerran vuodessa aurinkoisena kesäpäivänä Suomenlinnan lautassa. Tai Pirkkojen kanssa Hulluilla Päivillä.

Saunavuoro. Mikä loistava mahdollisuus päästä saunomaan viikottain. Joka viikko ollaan yhtä innoissamme keskiviikkoillan rentoutumishetkestä lämpöisissä löylyissä. Ei tarvitse miettiä sähkölaskua, kun vaan muistaa mennä kellariin kerran viikossa omalla ajalla (ja maksaa laskun, tottakai).

Hiljaisuus. Täällä ei tartte väkisin vääntää small talkia vaan jotain sanoakseen. Kaikkien mielestä on ok olla vaan hiljaa ja miettiä omia juttuja. Jos ei jaksa jutella kenellekään, ei tarvitse edes väkisin yrittää. Voi vaan tuijottaa tyhjyyteen ja ignoorata kaiken. Täydessä ratikassa voi aamuruuhkassa olla niin hiljaista, että silmät kiinni voisi kuvitella matkustavansa yksin. Tähän tietenkin kuuluu maaseudun ja luonnon hiljaisuus myös, mutta mökillä ei ole tultu käytyä sitten Suomeen muuton.

Lyhyet välimatkat. Jopa Suomen suurimmassa kaupungissa kaikki on lähellä. Ilman autoa pärjää, jos julkiset kulkee. Veli asuu korttelin päässä, vanhemmat seitsemän minuutin ajomatkan päässä, kaverit muutaman ratikkapysäkin päässä, työmatka on kävellen vajaat 20 minuuttia. En voi valittaa. 

Tästä listasta puuttuu varmaan muita yhtä oleellisia, mutta nämä asiat on nyt heti ensimmäisinä tulleet mieleen. Luonnoksissa keikkuu kyllä se toisen puolen listaus myös, ei tämä pelkkää ruusuilla tanssimasta ja lottovoittoa ole kuitenkaan.

Kuvituksena lämpöisiä kuvia viime kesältä.

Tällä viikolla...

Opin maanantaina arabian tunnilla, että burtuqaal tarkoittaa arabiaksi appelsiinia. Sana muistuttaa kovasti Portugalia siitä syystä, että kyseisestä maasta ne ensimmäiset makeat appelsiinit tuotiin. Vastaavat hauskat oivaillukset lisää kivasti opiskelumotivaatiota. Arabian opinnoista mulla on ollut tarkoitus kirjoitella enemmänkin, sitten joku toinen päivä.

Tiistaina Nico yllätti kivasti ja toi kaupasta mukanaan laskiaspullat. En muista koska olisin viimeksi näitä pullia laskiaiseina syönyt. Oletteko muuten muut kiinnittäneet huomiota kuinka paljon erilaisia kausiruokia meillä Suomessa onkaan? Olen vasta tajunnut tämän erikoisuuden nyt Suomeen takaisin muutettua. On jouluruuat, Runebergin tortut, laskiaispullat, tippaleivät yms. Ei tule ihan heti mieleen vastaavaa muualta maailmalta. 

Keskiviikkona töistä tullessa mieltä lämmitti eteisessä odottava postikortti. Kortti oli vissiin postitettu tammikuun lopussa, mikäli tulkitsin oikein epäselvää postileimaa. Matkalla mukaan oli tarttunut joku macaronia muistuttava tarra. 

Torstaina saatiin vieraita yökylään, sillä hiihtolomaileva pikkusisko ja Messi tulivat meitä moikkaamaan. Messi on niin kiinni siskossa, että hän hätääntyy aika nopeasti, jos ei kaveria ole näkyvissä. Jostain syystä Messillä on karmea tarve toimia vahtikoirana ja kerrostalossa mikä tahansa pieni ääni saa hänet tuhisemaan. Niinpä täällä ei hirmusesti nukuttu perjantain vastaisenä yönä ja jatkossa taitaakin Messi nukkua yönsä muualla.

Perjantaina tajuttiin, että ollaan oltu argentiinon kanssa yhdessä jo neljä vuotta. Meillä ei ole ollut tapana juhlia mitenkään erityisesti merkkipäiviä, mutta päätettiin sitten nauttia herkulliset sushit perjantain ja merkkipäivän kunniaksi. Työkaveri vinkkasi sushi & wine -paikasta ja sitten kun huomasin, että suht läheltä meitä löytyykin yksi heidän piste, niin suuntasimme Korjaamolle illalliselle ihka ensimmäistä kertaa. Täytyy sanoa, että nää oli ehdottomasti kaikkein maukkaimmat sushit, mitä ollaan Helsingissä maistettu. Ja hintakin oli olosuhteet huomioon ottaen (Suomi!) ihan normitasoa.

Lauantaina sukellettiin argentiinalaisiin tunnelmiin, sillä Nicon on jo onnistunut löytää muutama muu Helsingissä asuva maanmies. Heidän tietojensa mukaan täältä löytyy argentiinalaisia chorizoja valmistama argentiinalainen, jolta he pojat olivat tehneet tilauksen hyvissä ajoin. Niinpä vietettiin lauantaita argentiinalaisessa seurassa argentiinalaista radiota kuunnellen sekä argentiinalaisia hotdogeja ja argentiinalaista jäätelöä nauttien. Nam. 

Sunnuntain kunniaksi päädyttiinkin sitten tekemään vuoden ensimmäinen lentolippuhankinta, minnepä muualle kuin Barcelonaan. Reissu koittaa vasta toukokuussa, mutta aika lentää niin siivillä, että eiköhän se ihan kohta ole käsillä! 

Väriä harmauden keskellä

Meillä tuli kuun vaihteessa jo yhteensä viisi kuukautta Suomi-eloa täyteen. Tuntuu, että aika on mennyt hurjan nopeasti. Normaalia elämää omassa kämpässä ja arjessa on tosiaan asuttu kuukausi vähemmän, mutta kuitenkin. Tuntuu siltä, että elämä on vihdoinkin vähän asettunut aloilleen. Ainakin toistaiseksi. On erittäin todennäköistä, että asutaan vielä kuuden kuukauden päästä täällä ja tässä kämpässä, mikä on jo sinänsä saavutus. 

Nicolla on töissä koeaika ohi ja tällä hetkellä ääretön soppari taskussa. Mun kohdalla työn etsinnän ajat eivät vielä ole ohi - tuskin koskaan sitä tulevat olemaankaan, mutta silti nyt tuntuu siltä, että tässä on hyvä. Rutiineja ja tekemistä löytyy sekä ystäviä ja perhettä lähellä. Ollaan löydetty useampiakin samanhenkisiä pariskuntia ympäriltä, joten vertaistukeakin löytyy. Sen lisäksi Nico on onnistunut bongaamaan muutamia muita argentiinalaisia ja lattareita mm. couchsurfingin ja facebookin kautta - ehkä työkaveritkin rupeavat pikkuhiljaa lämpeämään ja sosialisoimaan lounastaukoa pidemmälle. Olen yrittänyt selittää, että me suomalaiset ollaan yleensä erittäin hitaasti lämpeävää kansaa. Välillä taidan itsekin edustaa sitä puolta, toisinaan taas ihmetellä näitä meidän geenejä.

Suomeen kotoutuminen on noin pääpiirteittäin sujunut ihan kivasti. Suomen kieltä on opittu puolin ja toisin. Eilen herra taisi heittää ilmoille ensimmäisiä kokonaan itse muodostamiaan lauseita. Sain kuulla olevani "kirjahullu", koska "sinä luet paljon kirjoja". Hyvähän se on jostain aloittaa.

Nyt vain odotellaan lämpeneviä kelejä, toivottavasti lämpenevät keskiverto suomalaista nopeammin. Sitä ja lisää valoa odotellessa!

P.S. Kuvat Töölöstä stadionin tornin huipulla otettuja muutama viikko sitten.

Alkuvuoden lukemisia

Lukuinnostus nostaa taas päätään ja kuun vaihteessa on tullut urakoitua kirjojen kanssa pitkästä aikaa. Kollegan kanssa keskusteltuani muistin taas suomalaisten kirjastojen olemassaolon ja päädyin päivittämään kirjastokorttini. Edellisestä käynnistä taisi olla niin pitkä aika, että olivat heittäneet minut ulos järjestelmästä. Riemu oli suuri, kun tajusin kuinka paljon mielenkiintoisia kirjoja meidän pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyykään. Olen aina kuvitellut, että minun pitäisi tilata kaikki amazonilta ulkomailta asti. Mutta ei! Helmetin sivuilla henkilökohtainen varauslistani sen kuin vain kasvaa ja kotona ollaan tyytyväisiä, kun ostan vähemmän kirjoja omaksi. Nyt pelottaa, että kaikki varaamani kirjat osuu kohdalleni samaan aikaan ja sitten iskee paniikki. Ihan uskomatonta, että voin vain klikkailla kirjoja varaukseen ja sitten saan viestin, kun ne on matkustanut ympäri pääkaupunkiseutua minun luettavaksi ja haettavaksi haluamastani paikasta täysin ilmaiseksi. On meillä kyllä hieno systeemi!

Tässä vähän kommenttia alkuvuotena lukemistani kirjoista. Kaksi ensimmäistä on kyllä omasta kirjahyllystä, mutta viimeisin sitten ihan kirjaston hyllystä haettu. 

Sokean miehen puutarha - Nadeem Aslam

Sain Sokean miehen puutarhan viime vuonna tädiltäni synttärilahjaksi, enkä varmasti olisi muuten edes kirjasta kuullut. Kirjassa seikkaillaan Pakistanissa ja hitusen myös Afganistanissa, ajassa 9/11 jälkeen. Tarinassa käsitellään sotaa, rakkautta (kolmiodraamaa), ehkä hitusen politiikkaa ja myös inhimillisyyttä sekä ohimennen naisten asemaa. Kokonaisuudessaan tarina jättää vähän kylmäksi. Se on jotenkin repalainen, koska kirja on jaettu viiteen eri osaan. Pisteitä kauniista kannesta ja siitä, ettei tarina ole kokonaan ennalta-arvattavissa. Tämä kirja ei vaan yksinkertaisesti kolahtanut. Ehkä Hosseinin kirjojen jälkeen mikään "vastaava" ei enää yllä samalla tasolle ja tunnu sen takia miltään. Henkilöt jäävät vähän etäisiksi ja tarina tempaa mukaansa vasta ihan kirjan lopussa. Tässä oli jotain samaa kuin the House of the Mosque -kirjassa, jonka luin viime vuonna.

Operaatio Lipstick - Pia Heikkilä

Jos edellinen oli pienoinen pettymys, niin Operaatio Lipstick sitä vasta olikin. Olin jo pitkään halunnut lukea suomalaisen naisen kirjoittamaa chick littiä, joka sijoittui vielä niinkin kiinnostavaan paikkaan kuin Kabuliin ja expat-bubble-elämään. Lopputulos on karmaiseva. Anna on sinkku toimittaja, joka tekee päivät sotauutisia ja illat bilettää erilaisissa baareissa. Tuntuu, että koko kirja on vain itsensä toistoa ja hutaistu nopeasti vasemmalla kädellä. En näköjään kestä lukea sellaista juttua, jossa tulee tauotta myötähäpeän fiilis kirjan päähenkilöstä. Pitikö siitä tehdä niinkin bimbo suomalais-brittiläinen toimittaja, joka ajattelee vain minkä miehen kaataa seuraavaksi sänkyyn? Jossain vaiheessa tyyli muuttuu ja mukaan tulee vähän actionia, mutta loppuhuipentuma on erittäin ennalta-arvattavissa ja tylsä. Että pitikin mennä ostamaan tämä kirja viime kesänä! 

Varastettujen rukousten vuori - Jennifer Clement

Bongasin vahingossa joskus alkuvuodesta instagramista kuvan tästä kirjasta. Varastettujen rukousten vuori sijoittuu Meksikoon, köyhään kylään Guerreron osavaltiossa. Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu kirjoittajan keräämään faktatietoon. Tästä tuli ehdottomasti mun uusi lemppari! Tykkään lukea tällaista tosi tapahtumiin perustuvaa fiktiota, joka ei ole pelkkää lässynlässyä. Pääosassa on Ladydi, joka elää äitinsä kanssa pienessä naisten ja lasten kansoittamassa kylässä. Miehet ovat lähteneet töihin muille maille ja jättäneet perheensä oman onnensa nojaan. Naiset ovat kaivaneet talojensa pihoille kuoppia, jonne tyttäret juoksevat piiloon huumeparonien saapuessa maastureillaan.

"Nyt laitetaan sinut rumaks, äiti sanoi. --- Katselin peilistä, kun äiti hieroi hiilenpalaa naamaani. Elämä on julmaa, hän kuiskasi. --- Ruma tyttö on parasta mitä Meksikossa voi olla. --- Pienenä äiti puki minut pojan vaatteisiin ja sanoi minua Pojaksi. Kerroin kaikille, että poika tuli, äiti sanoi. Jos olisin tyttö, minut vietäisiin. --- Ehkä sinulta pitää lyödä hampaat irti, äiti sanoi. --- Kun tulin isommaksi, väritin valkoisen hammaskiilteen keltaisella tai mustalla tussilla, jotta hampaani näyttäisivät mädäntyneiltä. Ei ole mitään niin inhottavaa kuin saastainen suu, äiti sanoi."

Tykkäsin siitä, että tarinan kertojana oli lapsi, Ladydi. Kirja oli helppolukuinen ja vei nopeasti mukaansa. Luinkin sen ihan parissa päivässä, mikä on minulle aika epänormaalia. Luettuani kirjan huomasin, että kirjailija oli ollut viime keväänä käymässä Suomessa ja puhumassa Maailma Kylässä -festareilla. Harmi, etten ollut silloin täällä. Sattumalta myös viime viikonloppuna osui silmiin YLEn uutisartikkeli, jossa kerrotaan, että väkivalta vähenee Meksikossa, mutta väkivaltaisin osavaltio on juurikin Guerrero, jonne kirjan tarina sijoittuu. Tällä hetkellä Meksikossa "katoaa" keskimäärin päivittäin yli 13 ihmistä kuin tuhka tuuleen. 

Onko joku muu lukenut näitä?

Uusia suomalaisia ja eloa kahden kulttuurin suhteessa

Luin syksyllä viime vuonna ilmestyneen Uusia suomalaisia -kirjan. Se herätti minussa yllättävän paljon erilaisia ajatuksia, kirjan lukeminen sai aikaan oivalluksia ja samaistumista kirjassa esiintyvien henkilöiden kanssa. Uusia suomalaisia esittelee kaksitoista pariskuntaa, joista toinen on suomalainen ja toinen maahanmuuttaja. Parit kertovat molemmat omin sanoin kohtaamisestaan ja elämisestä kahden kulttuurin suhteessa. Enpä olisi arvannut, että Helsingissä solmituista avioliitoista jopa viidennes solmitaan nykyään suomalaisen ja ulkomaalaisen välillä. 

Kirjaa lukiessa tajusin kuinka onnellisessa asemassa me ollaan oikeasti oltu, vaikkei aina ole tuntunut siltä. Vaikka päässäni kiehui oleskelulupa-asioiden, asunnon löytämisen ja pankkitilin avaamisen kanssa päästiin me silti aika helpolla. Onneksi Nico on korkeasti koulutettu alalta, jossa ei ole korkeaa työttömyyttä ja jossa hän pärjää erinomaisella englanninkielellä. Onneksi hän löysi työpaikan nopeasti, jonka myötä oleskelulupakin tuli nopeasti. 

Mietin myös olisiko Suomeen muutto ollut haastavampi, jos ei oltaisi ennen sitä asuttu yhdessä muualla. Tuntuu siltä, että kaikkea helpotti se, että oltiin alunperin tavattu neutraalilla maaperällä, ei kummankaan kotimaassa. Silloin, kun otti päähän pystyi huoletta haukkumaan skotlantilaista ilmastoa, ilman että toinen ottaisi siitä nokkiinsa. Suhteen alkuvaiheessa ei pystynyt syyttämään toisen kulttuuria, jos iski kulttuurishokki.

Nyt ymmärrän, että asuminen toisen kotimaassa luo erilaisia paineita suhteelle. Eittämättä siitä kielitaitoisesta tulee se henkilö, joka hoitaa niitä virallisia asioita. Suomessa minä olen meistä kahdesta pääsääntöisesti se, joka soittaa huoltomiehelle, selvittää sähkösopimukset tai juttelee asunnonvälittäjän kanssa yksityiskohdista. On ihan normaalia, että hoidan asioita, koska tiedän mistä kysyä ja minne soittaa, kun taas toinen on ihan pihalla ja kaikki on uutta. Jossain muualla oltaisiin ehkä hoidettu ne yhdessä englanniksi tai espanjaksi tai ainakin oltu molemmat ihan yhtä pihalla.

Useamman vuoden ulkomailla asumisen jälkeen mun on helppo samaistua Nicon valitukseen liukkaista jalkakäytävistä ja ihan p*skasta loskakelistä. Väitän, että osaan nyt suhtautua Suomeen  ja kaikkeen suomalaiseen edes vähän objektiivisemmin ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen. En minäkään muistanut, millaista on liukastella hiekottamattomalla jalkakäytävällä ja pelätä kaatuvansa millä sekunnilla hyvänsä. Nyt ymmärrän, että on olemassa toinenkin todellisuus, jossa tämä liukastelu ja katolta putoava lumi ei ole arkipäivää. 

En oikeastaan edes osannut ennen meidän viime syksyn Suomeen muuttoa ajatella, kuinka paljon väliä asuinmaalla voisi olla. Huonon päivän tullen pystyttiin molemmat haukkumaan yhdessä typeriä skotteja, typeriä katalaaneja tai jopa typeriä buenosairesilaisia. Tähän asti oltiin aina eletty vain neutraalilla maaperällä, jossa kummallakaan ei ollut minkäänlaista etulyöntiasemaa. Siinä oli tietysti puolensa.

Toisaalta nyt Suomeen muuton myötä ymmärrän, kuinka suuri rikkaus on asua lähellä jo olemassa olevaa tukiverkostoa, ystäviä ja perhettä. Vanhemmilta saa tarvittaessa auton lainaan ja apua muuton kanssa. Voi soittaa isän poran kanssa apuun peiliä asettamaan. Ei tarvitse yksin kahdestaan selviytyä kaikesta. Bonuksena tietenkin myös se, että voi tavata osaa perheestä viikottain eikä vaan pari kertaa vuodessa. 

Kolikolla on tietenkin myös kääntöpuolensa. Se, että ollaan lähellä mun perhettä tarkoittaa tässä tapauksessa, että ollaan äärimmäisen kaukana Nicon perheestä. Helsingistä Argentiinaan on matka ehkä himpun verran pidempi kuin Barcelonasta Argentiinaan, ainakin Argentiinan suunnasta katsottaessa. Suomessa joudun joskus muistuttamaan perhettä tai ystäviä englannin puhumisesta, jos puhe lähtee liian pitkäksi aikaa lentämään vain suomeksi. Argentiinassa tätä ongelmaa ei ole, koska olen ihan yhtä paljon mukana keskusteluissa kun kaikki muutkin. Eittämättä tällä hetkellä mun perheen kanssa tulee oltua myös paljon enemmän yhteydessä, kun ne asuu kiven heiton päässä. 

"Siirtolaisuus ei ole välivaihe elämässä, vaan siitä tulee pysyvä olotila, kaksoiselämä. Meillä on kummassakin maassa ystäviä ja perhettä ja kumpikin ovat tärkeitä. Koko ajan on siksi osittain väärässä paikassa, mutta onneksi osittain oikeassakin."

Kirjan tekijän, toimittaja Anni Valtosen haastattelun voi kuunnella täältä.