"Kun tottuu liikkumaan, ei matkustamista pysty lopettamaan. Mielenkiintoiset ihmiset, avoimempi ilmapiiri, koko kansainvälisyys: se on inspiroivaa. Suomi on aika homogeeninen maa ja jos tänne jää pitemmäksi aikaa, alkaa ahdistaa."
Rauli Virtanen*
Luin ylläolevan kommentin muutamia päiviä sitten ja se herätti paljon ajatuksia. Se voisi melkein olla minun kynästäni pulpahtanut teksti. Se sai minut kirjoittamaan loppuun ja jopa julkaisemaan tekstin, jota olin hahmotellut jo viime kesästä asti.
Matkustus- ja ulkomailla asumisen kärpänen puraisi minua jo nuorella iällä ja haaveilin vuosia ulkomailla opiskelusta, siis ennen kuin osasin edes ajatella sen olevan mahdollistakaan. Vaikka matkustaminen kiehtoi myös, enemmän kiehtoi ajatus ulkomaille muutosta. Halusin niin kovasti päästä maailmalle ja kokea sen kansainvälisen ja inspiroivan ilmapiirin, josta olin saanut ensimaistiaisen ala-asteikäisenä.
Matkustus- ja ulkomailla asumisen kärpänen puraisi minua jo nuorella iällä ja haaveilin vuosia ulkomailla opiskelusta, siis ennen kuin osasin edes ajatella sen olevan mahdollistakaan. Vaikka matkustaminen kiehtoi myös, enemmän kiehtoi ajatus ulkomaille muutosta. Halusin niin kovasti päästä maailmalle ja kokea sen kansainvälisen ja inspiroivan ilmapiirin, josta olin saanut ensimaistiaisen ala-asteikäisenä.
Pohdin viime vuonna useaan kertaan millä tavalla viimeisin (syksyn 2014) paluumuuttoni eroaa edellisestä vuoden 2011 muutaman kuukauden Suomeen paluusta. Vajaat viisi vuotta sitten koin aikamoisen kulttuurishokin ja ahdistuksen maailmalta Suomeen palatessa neljän vuoden kansainvälisen elämän jälkeen. Oli omituista tulla takaisin Suomeen, mukamas vanhaan elämään ja huomata, ettei sitä enää ollutkaan olemassa. Olivathan ne vanhat lukiokaveritkin jo edenneet elämässään samaan aikaan kuin itse olin seikkaillut maailmalla uusien ystävien seurassa. Suomi tuntui erittäin ahdistavalta, ja vaikka oli kiva olla lähellä perhettä, kaipasin kovasti ulkomailla asumista ja muille maille jääneitä ystäviä.
Hoksasin jossain vaiheessa viime kesän ja syksyn aikana, että tämän viimeisimmän kivuttomamman ja kulttuurishokittoman paluumuuton syy täytyy olla se, etten varsinaisesti millään tavalla edes yrittänyt palata johonkin vanhaan elämään Suomessa. Muutto ulkomailta "ahdistavaan Suomeen" sujui varmasti helpommin myös sen takia, että koen nykyään satunnaisesti eläväni edelleen ulkomailla. Tai ainakin jossain Suomen ja muun maailman välimaastossa. Toinhan mukanani palan maailmaa Suomeen oman appelsiinin puolikkaan muodossa.
Elämäni Suomessa on nykyään niin kansainvälinen, että en jatkuvasti haaveille muutosta muille maille. Erimaalaiset ystävät, monikielinen arki ja kansainvälinen työilmapiiri saa minut välillä unohtamaan todellisen asuinmaani. Havahdun edelleen ajoittain julkisilla paikoilla siihen, kun yhtäkkiä jostain kuuluu suomea monen tunnin espanjan tai englannin pälpätyksen jälkeen. Monikansallisessa työyhteisössä on tietenkin omat haasteensa, mutta nautin suunnattomasti siitä että saan puhua kieliä ja työtovereillani on erinäisiä kummallisia tarinoita omista maistaan. Tuntuu kuin joka päivä saisi pienen palasen matkustamisen hohdokkuudesta. Vaikkakin sitten lounastunnilla tai viimeistään kellon lyödessä viisi todellisuus iskee kirjaimellisesti päin kasvoja lumimyräkän voimin.
Monikulttuurinen ja -kielinen arki tuo elämään juuri sitä inspiroivaa kansainvälisyyttä, mielenkiintoisia ihmisiä ja avoimemman ilmapiirin. Kuinka monen kaveripiiristä löytyy kolme suomalaista** kaverusta, jotka päättävät spontaanisti edellisenä iltana illallissuunnitelmista seuraavalle päivälle ja rekrytoivat päivän aikana vielä spontaanimmin mukaan työkavereita jokaisen työpaikalta, koska uusi työkaverini on uusi maassa ja tuskin tuntee ketään ja koska the more the merrier. Voit löytää itsesi turkkilaisesta ravintolasta Eerikinkadulta syömässä n. 14 muun ihmisen kanssa, joista et puoli tuntia aiemmin ollut ikinä tavannut puoliakaan. Tavallisena tiistai-iltana tarjoilijalta meinaa jo mennä pata jumiin, koska ihmisiä tulee ovesta sisään lisää ja lisää, "tarvittaisiin vielä yksi tuoli kaverilleni" kuuluu jälleen viidennen kerran, ja taas kannetaan lisää tuoleja, ja ruokalistoja sekä yhdistetään yksi pöytä ryhmään. Siinä sitten syödään pitkän kaavan mukaan ja jatketaan vielä lasilliselle, mitä siitä vaikka seuraavana päivänä on edessä pitkä työpäivä. Mun työkaveri on sun kaveri, ja niin edelleen.
En sano ettenkö tästä kaikesta huolimatta haaveilisi ajoittain lomasta palmujen alla ja viidakossa tai joskus miettisi missä päin maailmaa haluaisin vielä joku päivä asua. En tiedä tulenko eläköitymään Suomessa, mutta sanon vain, että Suomessakin voi olla hyvä asua ja paluumuutto voi onnistua ilman kulttuurishokkia. Varsinkin jos on kaksi kulttuurishokillista paluumuuttoa takana, kuten allekirjoittaneella. Kolmas kerta todellakin toden sanoo.
* Kirjassa Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina, Katri Merikallio ja Tapani Ruokanen.
** Tarinan kaverukset ovat oikeassa elämässä argentiinalaisia.
