Montenegro - Vehreä Virpazar & järvimaisemat

Montenegron reissun ensimmäinen kohde oli Skadarjärven rannalla sijaitseva pieni Virpazarin kaupunki. Ehkä pitäisi puhua enemminkin pienestä kylästä, koska wikipedian mukaan asukasluku on vaivaiset 337 ihmistä. Virpazar sijaitsee lähellä maan pääkaupunkia, vain noin 30 kilometrin päässä Podgoricasta. Alun perin meidän oli tarkoitus ottaa bussi tai juna keskustasta, mutta päädyttiinkin ottamaan taksi suoraan lentokentältä muitta mutkitta Virpazariin. Matka taisi kestää vain 20 minuuttia ja selvittiin turhilta odotteluilta.

Vietettiin Virpazarissa kaksi yötä, mutta oikeastaan vain yksi kokonainen päivä. Bongasimme kylän osaksi meidän reittisuunnitelmaa lähinnä sen takia, että meitä kiinnosti tutkia maisemia Balkaneiden suurimman järven ympärillä. Skadarjärvi sijaitsee kahden valtion rajalla, noin 2/3 kuuluu Montenegrolla ja loput Albanialle. 

Täytyy kuitenkin myöntää, ettei Virpazarissa varsinaisesti kovinkaan paljon tekemistä ole. Päädyimme ensimmäisenä iltana varaamaan yli-innokkaalta kauppamieheltä seuraavaksi päiväksi muutaman tunnin Pelican-venematkan järvelle ja tunsimme itsemme jälkikäteen vähän höynäytetyiksi. Maksoimme parin tunnin tyhjänpäiväisestä kiertelystä lähes 30 euroa per nenä. Päivä sattui olemaan aika pilvinen, joten hädin tuskin erotimme vastarannalla sijaitsevia Albanian puolen kukkuloita. Onneksi hintaan sentään kuului kohtalainen aamiainen, jota nautimme veneretken lähtöä odotellessa, sekä pieni kierros paikallisessa maaseutumuseossa.

Bongailimme joka tapauksessa kaislikkoa kaislikon perään, kukkuloita, "Montenegron alcatrazin" eli ikivanhan vankilasaaren (ylläolevassa kuvassa), erikoisia lintuja (ylempänä olevassa kuvassa) ja jopa yhden Euroopassa harvemmin seikkailevan pelikaanin kaukana horisontissa. Olin haaveillut talviturkin heittämisestä, muttei siitä tullut mitään vilposen ilman puhaltaessa lähes koko päivän. 

Pienen iltapäiväsiestan ja ukkosmyrskyn laantumisen jälkeen lähdimme kapuamaan kylän rinnettä ylös kukkulan päällä sijaitsevalle linnalle. Löysimme matkan varrella mitä hurjemman kokoisia hämähäkkejä tietä reunustavista puista. Mielenrauhan säilyttämiseksi niitä rupesi olemaan vähän liikaa, mutta onneksi ne pysyivät tien reunassa. Meidän harmiksi saavuttiin linnakkeelle viisi minuuttia liian myöhään, portit olivat juuri menneet kiinni. Mukava paikallinen huikkasi ohikiitävän auton ikkunasta, että hypätkää vain muurin yli, ei teitä kukaan tulee torumaan. Näytimme ilmeisesti parempikuntoisimmilta ja ketteremmiltä kuin mitä todellisuudessa olemme, koska linnan portille päästyämme täytyi todeta, ettei meistä ollut moisia muureja noin vain ylittämään. Tyydyttiin tsekkailemaan maisemia muurin ulkopuolelta ja käveltiin takaisin majapaikalle pienen tihkusateen yllättäessä.

Vaikkei Virpazarissa kaikki mennytkään ihan suunnitelmien mukaan oltiin me silti tyytyväisiä reissuvalintaan. Ei vielä siinä vaiheessa tiedetty, että maisemat olisivat pelkästään paranemaan päin. Nautittiin siitä, ettei pienessä kylässä montaa muuta turistia ollut, ruoka oli erittäin hyvää ja katukoirat mitä suloisimpia. Viihdytettiin itseämme nimeämällä näitä veijareita. Valitettavasti kuitenkin Ricardo, Carlitos ja kaverit jouduttiin jättämään Virpazariin meidän jatkaessa matkaa bussilla pohjoiseen.

Jos nyt joku muu tuonne suunnalle eksyy, niin ehdottaisin kuitenkin, että kannattaa varmaan keskittyä ihailemaan Skadarjärven maisemia autosta käsin ja säästää veneretken rahat bensaa varten.

Oravanpyörässäkin voi olla mukavaa

Meillä tulee jo kuun lopussa kaksi vuotta Suomessa asumista täyteen. Sitä on vaikea käsittää. Arki on asettunut aloilleen ja jotenkin tuntuu, että täällä oltaisiin asuttu jo paljon pidempään. Toisaalta, juurihan me Suomeen muutettiin. Kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon. 

Muistan kuinka monta vuotta sitten haaveilin siitä hetkestä, jolloin meillä olisi Nicon kanssa molemmilla vakituiset, mielenkiintoiset päivätyöt, säännöllinen palkka ja palkalliset lomat. Ehdimme Nicon kanssa seurustella ja olla naimisissakin monta vuotta ennen kuin sellainen hetki ensimmäisen kerran koitti. 

Hetki, jolloin voimme suunnitella elämäämme edes kolme kuukautta pidemmälle, koska tiedämme molemmat olevamme töissä. Hetki, jolloin voimme suunnitella lomia ja matkoja, koska molemmilla on tiedossa säännöllinen palkka ja lomaa. 

Ajoittain tuntuu jopa vähän hassulta elää ensimmäistä kertaa sellaista elämää, jolle ei ole eräpäivää. Ei ole tiedossa päivää maastamuutolle, ei opiskelujen päättymispäivää, ei vuokrasopimuksen päättymispäivää tai työsopimuksen päättymispäivää. Sitä tietää aika tarkalleen missä tulee asumaan ja olemaan vielä puolen vuoden päästä. Vaikka eihän sitä nyt oikeasti ikinä tiedä mitä elämä tuo tullessaan, mutta ainakin on suurella todennäköisyydellä joku mahdollinen arvio. Tämä tilanne on meille vielä aika uusi. 

Nämä ajatukset palasivat taas mieleeni, koska lähipiirissämme on yksi hyvä ystävä, jolla loppuu muutaman kuukauden päästä Suomessa työsopimus ja samalla myös oleskelulupa. Hän on ns. kolmannen maan kansalainen, joten kovinkaan montaa viikkoa hän ei voi Euroopassa oleskella ilman painavaa syytä. Eri maassa asuvan tyttöystävän kanssa meni poikki hiljattain ja maailma on avoin. Maailma on todella avoin, koska mikä tahansa maa voi olla uusi kotimaa ja tämänhetkiselle Suomi-elämälle on olemassa eräpäivä. 

Joku kai voisi ajatella meidän elävän oravanpyörässä. Mutta tiedättekö, että täällä oravan pyörässä on tällä hetkellä aika mukava elää. Tuntuu hyvältä voida suunnitella seuraavia kuukausia ja elämää sekä tietää, ettei lähitulevaisuus ole vain yksi suuri epävarmuus. Oravanpyörästäkin voi nauttia, kun tekee siitä itsensä näköisen!

Kuvat taannoiselta heinäkuun kesäillalta mökkilaiturilta.