Luin syksyllä viime vuonna ilmestyneen Uusia suomalaisia -kirjan. Se herätti minussa yllättävän paljon erilaisia ajatuksia, kirjan lukeminen sai aikaan oivalluksia ja samaistumista kirjassa esiintyvien henkilöiden kanssa. Uusia suomalaisia esittelee kaksitoista pariskuntaa, joista toinen on suomalainen ja toinen maahanmuuttaja. Parit kertovat molemmat omin sanoin kohtaamisestaan ja elämisestä kahden kulttuurin suhteessa. Enpä olisi arvannut, että Helsingissä solmituista avioliitoista jopa viidennes solmitaan nykyään suomalaisen ja ulkomaalaisen välillä.
Kirjaa lukiessa tajusin kuinka onnellisessa asemassa me ollaan oikeasti oltu, vaikkei aina ole tuntunut siltä. Vaikka päässäni kiehui
oleskelulupa-asioiden, asunnon löytämisen ja pankkitilin avaamisen kanssa päästiin me silti aika helpolla. Onneksi Nico on korkeasti koulutettu alalta, jossa ei ole korkeaa työttömyyttä ja jossa hän pärjää erinomaisella englanninkielellä. Onneksi hän löysi työpaikan nopeasti, jonka myötä oleskelulupakin tuli nopeasti.
Mietin myös olisiko Suomeen muutto ollut haastavampi, jos ei oltaisi ennen sitä asuttu yhdessä muualla. Tuntuu siltä, että kaikkea helpotti se, että oltiin alunperin tavattu neutraalilla maaperällä, ei kummankaan kotimaassa. Silloin, kun otti päähän pystyi huoletta haukkumaan skotlantilaista ilmastoa, ilman että toinen ottaisi siitä nokkiinsa. Suhteen alkuvaiheessa ei pystynyt syyttämään toisen kulttuuria, jos iski kulttuurishokki.
Nyt ymmärrän, että asuminen toisen kotimaassa luo erilaisia paineita suhteelle. Eittämättä siitä kielitaitoisesta tulee se henkilö, joka hoitaa niitä virallisia asioita. Suomessa minä olen meistä kahdesta pääsääntöisesti se, joka soittaa huoltomiehelle, selvittää sähkösopimukset tai juttelee asunnonvälittäjän kanssa yksityiskohdista. On ihan normaalia, että hoidan asioita, koska tiedän mistä kysyä ja minne soittaa, kun taas toinen on ihan pihalla ja kaikki on uutta. Jossain muualla oltaisiin ehkä hoidettu ne yhdessä englanniksi tai espanjaksi tai ainakin oltu molemmat ihan yhtä pihalla.
Useamman vuoden ulkomailla asumisen jälkeen mun on helppo samaistua Nicon valitukseen liukkaista jalkakäytävistä ja ihan p*skasta loskakelistä. Väitän, että osaan nyt suhtautua Suomeen ja kaikkeen suomalaiseen edes vähän objektiivisemmin ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen. En minäkään muistanut, millaista on liukastella hiekottamattomalla jalkakäytävällä ja pelätä kaatuvansa millä sekunnilla hyvänsä. Nyt ymmärrän, että on olemassa toinenkin todellisuus, jossa tämä liukastelu ja katolta putoava lumi ei ole arkipäivää.
En oikeastaan edes osannut ennen meidän viime syksyn Suomeen muuttoa ajatella, kuinka paljon väliä asuinmaalla voisi olla. Huonon päivän tullen pystyttiin molemmat haukkumaan yhdessä typeriä skotteja, typeriä katalaaneja tai jopa typeriä buenosairesilaisia. Tähän asti oltiin aina eletty vain neutraalilla maaperällä, jossa kummallakaan ei ollut minkäänlaista etulyöntiasemaa. Siinä oli tietysti puolensa.
Toisaalta nyt Suomeen muuton myötä ymmärrän, kuinka suuri rikkaus on asua lähellä jo olemassa olevaa tukiverkostoa, ystäviä ja perhettä. Vanhemmilta saa tarvittaessa auton lainaan ja apua muuton kanssa. Voi soittaa isän poran kanssa apuun peiliä asettamaan. Ei tarvitse yksin kahdestaan selviytyä kaikesta. Bonuksena tietenkin myös se, että voi tavata osaa perheestä viikottain eikä vaan pari kertaa vuodessa.
Kolikolla on tietenkin myös kääntöpuolensa. Se, että ollaan lähellä mun perhettä tarkoittaa tässä tapauksessa, että ollaan äärimmäisen kaukana Nicon perheestä. Helsingistä Argentiinaan on matka ehkä himpun verran pidempi kuin Barcelonasta Argentiinaan, ainakin Argentiinan suunnasta katsottaessa. Suomessa joudun joskus muistuttamaan perhettä tai ystäviä englannin puhumisesta, jos puhe lähtee liian pitkäksi aikaa lentämään vain suomeksi. Argentiinassa tätä ongelmaa ei ole, koska olen ihan yhtä paljon mukana keskusteluissa kun kaikki muutkin. Eittämättä tällä hetkellä mun perheen kanssa tulee oltua myös paljon enemmän yhteydessä, kun ne asuu kiven heiton päässä.
"Siirtolaisuus ei ole välivaihe elämässä, vaan siitä tulee pysyvä olotila, kaksoiselämä. Meillä on kummassakin maassa ystäviä ja perhettä ja kumpikin ovat tärkeitä. Koko ajan on siksi osittain väärässä paikassa, mutta onneksi osittain oikeassakin."
Kirjan tekijän, toimittaja Anni Valtosen haastattelun voi kuunnella täältä.
