Kirjamietteitä

Päätin pitkästä aikaa jakaa teille muutamia hiljattaisia lukukokemuksiani. Tämä vuosi on lähtenyt ainakin lukemisen suhteen erittäin hyvin käyntiin. Laitoin goodreads-sivustolle itselleni tälle vuodelle tavoitteeksi 15 kirjan lukemisen ja nyt ollaan jo neljä kirjaa aikataulua edellä. 

Sain kaverilta lainaan Annu Kekäläisen kirjan "Leiri", ja hyvä niin, sillä en olisi muuten edes tiennyt kyseisen kirjan olemassaolosta. Se kertoo Kakuman pakolaisleirin elämästä, sen asukkaista ja asukkaiden tarinoista. Kakuman leiri perustettiin Pohjois-Keniaan jo vuonna 1992 alunperin tilapäiseksi asuinpaikaksi sotaa paenneille pakolaisille. Vielä yli 20 vuotta myöhemmin leiri on pystyssä,  se on yksi maailman suurimmista pakolaisleireistä ja Kansainvälisen Pakolaisyhdistyksen mukaan siellä asustaa nykypäivänä noin 150 000 ihmistä, yhteensä yhdeksästä eri maasta. Kekäläinen asui leirillä kevään 2008 aikana kolme kuukautta ja kirja perustuu sen ajan muistiinpanoihin ja haastatteluihin. 

Kirja oli toisaalta erittäin mielenkiintoinen ja se kuvaa onnistuneesti päivittäistä elämää jättimäisellä pakolaisleirillä keskellä Afrikan kuumuutta. Minua kuitenkin häiritsi ajoittaiset runolliset pätkät, jotka mielestäni vie vähän uskottavuutta ja pohjaa muulta asiatekstiltä. Vaikka kyseessä on periaatteessa tietokirja, heilutaan siinä välillä runollisuuden rajoilla. Ajoittain kerronta oli myös vähän sekavaa, kerrottiin yhdestä henkilöstä ja välissä hypättiinkin toisen ihmisen tarinaan, mikä häiritsi lukemista ainakin kirjan alussa. Minua toisaalta myös ärsyttää joidenkin faktojen toistelu, se on lukijan aliarvioimista tai huolettoman tarkistuksen tulos. On ärsyttävää lukea samoja faktoja sivu toisensa jälkeen. Silti kirja on ihailtava suoritus siinäkin mielessä, että Kekäläisen onnistui liikkua leirillä pitkälti oman tahtonsa mukaan, eikä hän haastatellut vain jonkin kansainvälisen järjestön hänelle valitsemia leiriläisiä. 

Pienestä ärsytyksestä huolimatta suosittelen tämän kirjan lukemista aiheesta vähänkään kiinnostuneille. En ollut aiemmin lukenut pakolaisleirielämästä, joten siinä mielessä tämä oli ihan uudenlainen lukukokemus. En myöskään ollut koskaan miettinyt sellaisia pakolaisleirien huonoja puolia, jotka tässä kirjassa tulee usein esiin. Ei pelkästään sotaa ja taisteluita pakenevat, vaan myös muut köyhistä kylistä kotoisin olevat ihmiset saapuvat pakolaisleireihin paremman elämän toivossa, niissä kun yleensä ainakin tarjotaan saapujille katto pään päälle sekä suoritetaan säännöllistä ruuanjakelua. Toiset saapuvat pakolaisleirille kuultuaan huhuja länsimaihin lennätetyistä naapureista. Näin ollen leirin asukkaat eivät ole pelkästään "pakolaisia", sanan alkuperäisessä merkityksessä. (Pakolainen on henkilö, joka joutuu pelkäämään joutuvansa kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansalaisuuden, sosiaalisen aseman tai poliittisen mielipiteen johdosta.) Toisaalta kirja saa miettimään, voiko valehtelu olla oikeutettua. Useiden pakolaisten kertomia tarinoita kyseenalaistetaan, sillä ne saattavat muuttua moneen kertaan. Mutta jos länsimaihin pääsee kiintiöpakolaiseksi vain ne, joilla on kaikkein karmein ja surkein tausta, niin ei ihmekään, että tarinoita väritellään. Voiko näitä ihmisiä tuomia? Varmasti samassa tilanteessa kuka tahansa päätyisi tekemään samoin. Ei ole helppoja ratkaisuja näille asioille. Toisaalta ihmisiä on vaikea saada palaamaan kotikyliinsä, vaikka sota ja taistelut olisivat ohi, koska usein heitä odottavat siellä kurjemmat oltavat kuin kansainvälisellä leirillä. Ajatus leirin sulkemisesta on siis aika mahdoton, vaikka toisaalta ymmärtääkseni päätökset ja ratkaisut tehdään pitkälti lyhyen aika välin suunnittelulla.

Deborah Rodriguezin "The Little Coffee Shot of Kabul" oli aika paljon kevyempää luettavaa. Kirja sijoittuu Kabuliin, jossa pommitkin räjähtää, mutta se oli silti ns. kevyempää "chick-littiä". Ensimmäisten sivujen jälkeen olin ehkä vähän pettynyt, mutta kirja vei kuitenkin nopeasti mennessään. Vaikka tämä on periaatteessä "hömppää", niin samalla pääsee hyvin sukeltamaan afganistanilaiseen kulttuuriin sekä maan tapoihin ja todellisuuteen.

Kirjassa kuvaillaan viiden naisen elämää, murheita, iloja ja suruja. Osa heistä on expatteja ja osa paikallisia afganistanilaisia. Pääosassa on amerikkalainen Sunny, joka pyörittää suosittua kahvilaa Kabulissa yhdessä paikallisten kanssa. Vaikka tarina sijoittuukin haastaviin olosuhteisiin, oli se silti aika lepposta luettavaa ja loppui nopeasti kesken. 

Mielenkiintoista oli lukea kirjan lopusta löytyvä kirjailijan haastattelu, josta käy ilmi että kirja ei olekaan ihan pelkkää fiktiota. Kirjailija itse lähti Afganistaniin vuosituhannen alussa, ensin kauneuskoulua perustamaan ja toimi myöhemmin myös kahvilan omistajana. Samalta kirjailijalta on aiemmin ilmestynyt "Kabulin kauneuskoulu" -niminen teos, joka on seuraavaksi luku- ja hankintalistallani ja ainakin suomennettu -tästä toisesta en ole varma. 

Aiemmin keväällä luin Afrikkaan sijoittuvan Chimamanda Ngozi Adichien tunnetun "Puolikas keltaista aurinkoa" -kirjan. Tämä taisi olla ensimmäisiä lukemiani ei Sudaniin tai Somaliaan sijoittuvia afrikkalaisia kirjoja. Vaikka kyseessä on periaatteessa fiktiivinen kirja, opin paljonkin uutta. En etukäteen tuntenut Nigerian historiaa ollenkaan, mutta nyt minulla on siitä ainakin jonkinlainen käsitys.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan, se kertoo ajasta ennen Biafran sotaa sekä itse sota-ajasta. Tarinan pääosassa on useita henkilöitä, muun muassa kaksoset Olanna ja Kainene, Olannan mies Odenigbo ja taloudenhoitaja Ugwu sekä Kainenen miesystävä, englantilainen Richard. Henkilötarinat kietoutuu toisiinsa ja kerronta vuorottelee eri ihmisten välillä. Lisäksi kirjassa liikutaan kahdella eri ajanjaksolla, joka sai minut jossain vaiheessa vähän hämilleen lukemisen edetessä hitaammin. 

Tätä kirjaa on hehkutettu aika paljon, joten odotukset sitä kohtaan oli erittäin korkeat. Jostain syystä olin kuitenkin ehkä hieman pettynyt. Tarina etenee ajoittain aika hitaasti, varsinkin alussa, mistä johtuen tuli sellainen fiilis, että olisi varmaan vähempikin riittänyt (kirjassa on yli 400 sivua). Tiedä sitten johtuiko tämä siitä, että luin kirjaa englanniksi ja luin välissä muitakin kirjoja. Ehkä vielä tartun joku päivä johonkin toiseen kehuttuun Chimamandan kirjaan.

Tässä vielä lopuksi Chimamanda Ngozi Adichien loistava TED-talk, jossa hän kertoo miksi meidän pitäisi kaikkien olla feministejä. Se ei varsinaisesti liity kirjaan tai aiheeseen mitenkään, mutta on mielestäni silti katsomisen arvoinen. 

Onko kukaan muu lukenut näitä?

Pohjois-Italia: Garda II

Toukokuisen Italian seikkailun toisena Garda-päivänä me suunnattiin tutustumaan lähialueelle kolmeen eri kylään: Riva del Garda, Arco ja Torbole -nimisiin sellaisiin. Välimatkat oli lyhyitä, meidän majapaikasta Rivaan oli vain noin 40 kilometrin ajomatka, Torbole oli vähän ennen Rivaa ja Arco taas noin 5 kilsan päässä Rivasta eteenpäin. Missään nimessä koko päivää ei tarvinnut autossa istua. 

Rivassa laitettiin parkkimittariin aikaa pari tuntia ja käppäiltiin pieniä katuja, markkinoita sekä ihailtiin järvimaisemaa ja lumihuippuisia vuoria. Välissä istahdettiin alas terassille virkistymään ja jatkettiin taas matkaa. Markkinat ei olleet ihan sellaiset kuin olin etukäteen kuvitellut. Niistä tuli mieleen meidän Etelä-Ranskan kielikurssin Italian päiväreissu Ventimigliaan. Eurolla olis vissiin saanut sukat tai parit. Myyjiä ja kojuja riitti paljon, muttei jaksettu niitä sen tarkemmin tutkia. Ihmeteltiin ihmisiä ja paikallista ruokakauppaa, josta olis tehnyt mieli ostaa mukaan vaikka ja mitä.

Parin tunnin ihmettelyn jälkeen otettiin jälleen auto alle ja suhahdettiin naapurikylään, Arcoon. Löydettiin sieltä onneksi parkkikiekolla toimiva ja kahden tunnin ilmaisen parkin salliva parkkipaikka. Kylä vaikutti yllättävän hiljaiselta ja rauhalliselta, eikä montaakaan ihmistä tullut vastaan. Lounaaksi vedettiin pizzaa, joka sekin saatiin syödä lähes tyhjässä ravintolassa.

Toukokuussa sää oli siitä mielenkiintoinen, että auringossa saattoi tulla todella kuuma ja shortseja ikävä, mutta sitten taas tuuli oli sen verran voimakas, että varjossa tuli kylmä. Iltaisin lämpötila laski niin paljon, että takki olisi tullut tarpeeseen. Suurin osa saksalaisturisteista (tai itävaltalais-?) kulkikin joko shortseissa tai kireissä juoksuhousuissa. Seudulla liikkui lähinnä eläkeläisikäisiä, saksaa puhuvia ulkoilijoita vaelluskepit kädessä ja koira hihnassa sekä me. 

Lounaan jälkeen lähdettiin nousemaan kohti Arcon linnaa, jota kaveri oli suositellut ainakin sieltä avautuvien maisemien puolesta.

Noustiin kyllä portaita ja mäkeä ylös linnalle asti, muttei sitten viitsitty maksaa muutaman euron sisäänpääsymaksua päästäksemme linnaan sisään. Ollaan molemmat nähty useita linnoja Skotlannissa ja todettiin, että jäädään mieluummin ihastelemaan maisemaa linnan alapuolelta löytyvälle ruohokentälle ja penkeille. Arcon kylä avautui edessämme ja takana Gardajärven rannalla häämötti Riva del Garda. Järven yllä näkyvät ukkospilvet näytti uhkaavasti lähenevän pohjoista, muttei onneksi kuitenkaan koskaan saapuneet meidän ylle. Auton parkkimittarin pari tuntia rupesi uhkaavasti menevän umpeen, joten lähdittiin talsimaan takaisin autolle sen enempää Arcoa tutkimatta.

Kotimatkalla pysähdyttiin vielä Torbolen pikkukylään jätskille ja tavattiin työpäivänsä lopettanut kaveri siellä, ennen kuin suunnattiin Malcesineen pastaillalliselle. 

Gardajärven rannoilta löytyy useita söpöjä, pieniä kyliä, eikä välimatkat päätä huimaa. Samalla reissulla pääsee onneksi helposti näkemään useammankin paikan. 

P.S. Meillä on vain yksi yhteinen kamera, joten kuvia otellaan vuorotellen ja siitä johtuen osa kuvista on luonnollisesti Nicon ottamia.

Kesäkuista elämää

Meillä onkin ollut täällä pitkä viikonloppu, koska jostain syystä Barcelonassa (ei kuitenkaan Kataloniassa, eikä muualla Espanjassa) oli tänään pyhäpäivä. Jostain pääsiäisen jälkipyhästä on kyse, koska päivä kulkee nimellä "lunes de pascua granada". Muttei sen niin väliä, pääasia että voi fiilistellä kesää, viikonloppu on päivää pidempi ja toisaalta arkiviikko lyhyempi.

Vielä alkuviikosta täällä oli viileämmät ilmat kuin Suomessa. Juuri ja juuri päästiin päivällä yli 20 asteen ja tuuli riepotteli aikalailla. Maanantaina kävelin rantaan -meiltä kävelee sinne reippaasti noin puolessa tunnissa- ja tuuli viilensi sen verran, ettei edes tehnyt mieli tsekkailla Välimeren lämpöasteita. Ja kuten kuvasta näkyy, ei ollut mitkään shortsikelit.

Me käytiin viime viikonloppuna hakemassa Ikeasta parvekkeelle pyötä ja tuolit, jotta voitaisiin vihdoinkin ottaa parveke muuhunkin käyttöön kuin pelkkään pyykinkuivaukseen. Ollaan puhuttu parvekekaluston hankkimisesta jo helmikuusta lähtien, muttei toisaalta olla raaskittu ostaa mitään ylimääräistä, koska ei olla oltu varmoja, jäädäänkö tähän kämppään. Nyt kuitenkin onneksi saatiin aikaseksi nämäkin hankinnat, sillä Ikeaan pääsee kätevästi meidän kotioven edestä kulkevalla metrolla.

Alkuviikosta kokeilin tehdä kreikkalaisen frappen ja siitä tuli niin herkullista, että frappeta on vedetty viikon jokaisena päivänä. Meille paistaa kätevästi aamuaurinko noin kello kolmeen asti, joten aurinko kuumottaa aamupäivän ja iltapäivällä voi nauttia vähän viileämmästä olosta.

Lauantai olikin sitten vuoden ensimmäinen rantapäivä. Lämpötila nousi sen verran korkealle, hellelukemiin asti, että uskaltauduttiin leiriytyä hiekalle pelkissä uikkareissa. Mukaan napattiin matkalta evääksi argentiinalaisia empanadoja, vesimelonia ja kirsikoita. Veteen asti ei kuitenkaan uskaltauduttu, joten talviturkit on vielä heittämättä.

Pyhäpäivän yhteisestä parvekehetkestä ei sitten kuitenkaan ehditty kovin kauaa nauttia, koska pilvet tulivat ja toivat pienet pisarat. Mutta se oli kivaa, niin kauan kun sitä kesti. Sade taisi loppua ennen kuin se ehti alkaakaan.

Maanantainen iltakävely kestikin tällä kertaa reilut kolme tuntia ja lähes 12 kilometriä ehdittiin siinä ajassa talsimaan. Päätettiin suunnata vanhoille kotikulmille Parc Guëlliin. Meillä on onneksi vielä "naapurustokortit", vaikkei naapurustossa enää asutakaan, joten niillä pääsee ilmaiseksi monumenttialueelle. Istuskeltiin siellä hetki mosaiikkipenkeillä "people watchingia" harjoittamassa ja turisteja ihmettelemässä. Tuntui siltä, että puistossa oli selvästi vähemmän väkeä nyt kun ihmismäärää rajoitetaan ja joka tunti päästetään vain tietty määrä vierailijoita sisään. Sen lisäksi alueella parveili muutama järjestysmies, jotka vahtivat ettei kukaan noussut parvekkeen "selkänojien" päälle tai muulla tavalla häiriöinyt. Ehkä tämä on kuitenkin hyvä juttu siinä mielessä, että puistoa suojellaan. Rihkamamyyjät eivät onneksi myöskään enää pääse alueelle, vaikka niitä muualta puistosta varmasti päiväsaikaan löytyy. 

Alkumatkasta ohitettiin upea Hospital de Sant Pau.

Guëllin puiston jälkeen suunnattiin vielä korkeammalle, Carmelin bunkkerille. Oon kirjoittanut paikasta aiemmin täällä. Jostain syystä koko alue oli aidattu kaupungin toimesta ja jotain kunnostustöitä sielläkin meinataan tehdä. Metalliaita oli kuitenkin väännetty sivuun ja "ei kulkua" -kylteistä huolimatta paikalla oli aika paljon väkeä, niin nuoria kuin vanhojakin. Liekö Vuelingin viimekuisessa lentolehdessä ollut artikkeli tehnyt tehtävänsä. On sieltä vaan niin upeat näkymät! Ens kerralla pitäiskin malttaa odottaa ihan auringonlaskuun asti, jotta näkis kaupungissa syttävät valot.

Jalkapallon MM-huumaa

Parempi puoliskoni on jo kohta vuoden päivät laskenut kuukausia, viikkoja ja nyt vielä päiviä jalkapallon MM-kisojen alkuun. Vuoden alussa kesän menoja suunniteltaessa kisojen ajankohta piti tietenkin ottaa huomioon ja varmistaa matsien näkyvyys. Muutama viikko takaperin veljien ja siskon miesten kesken luotiin erityinen "mundial" whatsappryhmä kisoja varten. Ja fudiskommentit näyttävät käyvän kuumina ennen kuin kisat ovat edes alkaneet. 

Jalkapallofanitus sai ihan uuden merkityksen Argentiinassa asuttua ja argentiinalaisia tavatessa. Lukiossa keskeytettiin tunnit ja mentiin alakertaan katsomaan maaottelua kesken koulupäivän koulun ainoasta telkkarista. Opettajien kanssa, luonnollisesti. MM-kisat yhdistää muuten aika poliittisesti jakautunutta kansaa ihan erityisellä tavalla. Koko maa on yhtä. Joillekin jalkapallo on tärkeämpää kuin mikään muu asia koko maailmassa. Maradonan faneilla on ihan oma uskontonsa, "Maradoaaninen kirkko" (joka ilmeisesti jopa vihkii pareja maradoniaaniseen avioliittoon). Kymmenen käskyä saa ihan uuden merkityksen "Maradoaanisina käskyinä", esimerkkeinä: 2. Rakasta jalkapalloa yli kaiken. 4. Puolusta Argentiinan maajoukkueen paitaa ja kunnioita sen kansaa. 9. Ota Diego toiseksi nimeksesi ja tee näin myös lapsillesi. Perinteinen Isä meidän -rukous onkin "Diego Meidän", tyyliin "Diego meidän joka olet kentillä, pyhitetty olkoon sinun vasurisi.."

Erehdyin kerran saamaan hervottoman, spontaanin naurukohtauksen yhden Nicon kaverin kertoessa kuinka hän melkein itki kuullessaan yhden pelaajan jättävän hänen lempijoukkueensa Bocan (30-vuotias jätkä oli tosissaan!). Mikä virhe! Kaikkien katseet kääntyivät minuun ja kaveri tuijotti mua vihoissaan lähes valmiina heittämään mut ulos kodistaan. Sain onneksi vakuutettua hänet nauraneeni ihan toiselle asialle, yeah right ja säästyin sillä kertaa seurauksilta. Ainakin vaimonsa uskoi, kun kyseli jälkikäteen mun naurukohtauksen motiivia. Oli varmasti vika kerta..

Argentiinassa osataan joskus tehdä aivan loistavia mainoksia. Useita sellaisia tihrustin youtubesta vuosia sitten maata ja sen aksenttia ikävöidessä. Yleensä jalkapallon MM-kisoja varten maajoukkuetta sponsoroivat yritykset tekevät ihan omat mainoksensa, ja ne harvoin pettävät yleisön. 

Tämä "paikallisen saunalahden" tekemä mainos on valitettavasti espanjaksi, mutta puhuu juuri tästä MM-kisojen aikaan yhdistyvästä kansasta. Neljän vuoden välein kansalaisista tulee "parempia argentiinalaisia, kaupungit täyttyvät sinivalkoisista väreistä ja kaikki on kaikkien kavereita. Kuinka hyvää jalkapallo meille tekeekään".

Tämän vuoden mainoksista paras on kyllä ehdottomasti TYC sportin tekemä paavimainos, "siunattu peli". Valitettavasti en löytänyt videosta tekstitettyä versiota, mutta ehkä fiilistä välittyy muutenkin. Tässä on mainosmiehet onnistuneet mun mielestä loistavasti. Paavin viime vuonna Rio de Janeirossa Maailman Nuorten päivänä pitämästä puheesta on leikattu osuvia osia tsemppaamaan maajoukkue voittoon. Lopputekstissä lukee "jos yksi argentiinalainen Brasiliassa sai tämän aikaan, kuvittele 23". Argentiinalaisesta paavihuumorista voi lukea lisää täältä. 

Argentiinalaisella Quilmes-oluella on myös hyviä mainoksia. Tänä vuonna videolla esitellään vastustajille mm. maajoukkueen tähtipelaajien taustoja; Messi, joka otti vastaan kymmeniä piikkejä kasvaakseen pelaamaan MM-kisoissa; toinen, joka tuo mukanaan pyhän tulen kasvettuaan hiilten seassa; kolmas, joka syntyi Ranskassa ja sanoi ranskalaisille "ei kiitos". Vastustajat saavat vastaansa "kansan, joka keksi jotain parempaa kuin jalkapallo, rakkauden jalkapalloa kohtaan". 

Varmuuden vuoksi Quilmes on laittanut pyörimään myös vuoden 1986 kisojen mainoksen, koska sinä vuonna Argentiina edelliskerran voitti MM-kisat. 

Edellisvuosien videoista suosikkini on ehdottomasti tämä TYC sportin 2010 kisojen mainos. Tässä on onneksi englanninkieliset tekstitykset!

Tässä vielä lopuksi brassikaverini linkkaama kisafiilistä nostattava video rajan toiselta puolen. "Näytä voimasi, Brasilia" kisamaasta.

Kyllähän tässä kaikessa tohinassa innostuu perinteinen lätkäfanikin!

Pohjois-Italia: Garda

Meidän Pohjois-Italian road trip alkoi Gardan alueelta. Ensimmäisenä päivänä Milanon Malpensan lentokentälle saavuttuamme otettiin heti Fiat 500 alle ja suunnattiin Gardajärvelle. Meidän tarkoitus oli ajella pienempiä teitä pitkin, välttää motarit ja tietullit. Heti kättelyssä päädyttiinkin ruuhkaiselle, nelikaistaiselle motarille vähän vahingossa, eikä ihan tarkkaan tiedetty edes minne oltiin menossa, mutta onneksi kuitenkin oikeaan suuntaan. Tietulleihin meni ensimmäinen kymppi heti ekana päivänä vajaan 200 km matkalla, mutta ainakin oltiin ajoissa perillä hotellilla.

Maisemat oli huikeat jo ennen kuin päästiin Gardajärvelle, mutta järven rannikkoa ajellessa ne vain parani. Lumihuippuiset vuoret, upea järvi ja pienet kylät. Juuri sitä, mitä molempien edellisiltä reissuilta oli jäänyt mieleen ja vielä kauniimpaa.

Yövyttiin Pai-nimisessä paikassa, jota ei edes kyläksi voinut kutsua. Muutama hassu talo ja pari hotellia, eikä mitään muuta. Oltiin ihan tietoisesti varattu hotelli "vähän syrjempää", koska se laski aikalailla hotelliyön hintaa ja autolla pääsi liikkumaan niin kätevästi. Jo parin kilometrin päässä oli seuraava kylä ja Malcesineen kaveria moikkaamaan oli vain noin 15 minuutin ajomatka. 

Vietettiin Gardalla yhteensä kaksi ja puol päivää, käytiin muutamassa eri kylässä (niistä lisää vielä), mutta iltaisin suunnattiin syömään Malcesineen ystävän luo. Malcesine oli meidän mielestä Garda-alueella nähdyistä paikoista kaikkein söpöin. Kesän sesonki ei ollut vielä alkanut, joten mukulakivikaduilla ja pienillä kujilla sai kävellä ihan rauhassa. Ravintoloissakin riitti tilaa ja tunnelma oli jotenkin todella rauhaisa. 

Gardajärven alue on muuten täynnä saksalaisia eläkeläisturisteja, joten iltaisin meno näytti rauhoittuvan jo aika aikasin. Lähes jokaisessa ravintolassa (sekä hotellissa) meille puhuttiin koko ajan saksaa, mikä oli aluksi todella hämmentävää. Oli jännä huomata, että monelta paikalliselta saksa sujui erittäin sujuvasti, mutta englannin kanssa olikin vaikeuksia. Ei olla kumpikaan päivääkään saksaa opiskeltu, mutta kommunikointi sujui silti onneksi ihan mutkitta.