29. elokuuta 2011

lukemisia

Harmikseni olen tänä kesänä ehtinyt lukea kovin vähän. Heinäkuun reissailujen aikana en lukenut yhtäkään kirjaa, sillä koko ajan oli ihmisiä ja kaikenlaista tekemistä ympärillä. Viime viikolla päätin tarttua Gabriel García Márquezin kuuluisaan teokseen: Cien años de soledad (Sadan vuoden yksinäisyys), nimenomaan espanjaksi. Kirjan lukeminen on ollut suunniteltu projekti jo pidemmän aikaa. Kun olin saanut noin kymmenen sivua luettua, heräsin horroksesta ja tajusin, että en ollut ymmärtänyt yhtään mitään. Päätin pistää kirjan sivuun ja siirtää projektin vuodella eteenpäin.

Luin keväällä hänen toisiksi uusimman kirjansa, Memoria de mis putas tristes (Muistojeni ilottomat huorat), joka on huomattavasti ohuempi ja helppolukuisempi kuin yllä mainittu kirja. Tilasin sen amazonilta muutamalla eurolla ja luin loppuun parissa päivässä. Kirja oli surullinen, mutta samalla viihdyttävä. Se on helppo lukea vaikka espanjaksi, jos haluaa ylläpitää kielitaitoa.

Onko teistä joku lukenut kyseisen kirjan? tai jonkun muun Márquezin teoksen?

Kun Cien años de soledad oli laitettu takaisin kirjahyllyyn, tartuin Salman Rushdien teokseen: Saatanalliset säkeet. Jo pitkään olen halunnut lukea kyseisen kirjan ihan vaan sen takia, että se vielä yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen saa muslimimaat sekaisin. Viime viikolla kuulin intialaiselta kaveriltani, että kirja on edelleen pannassa mm. kirjailijan kotimaassa, Intiassa. Kirja sisältää joitain islamia väheksyviä kohtia, vaikkei se olekaan pääteema. Silti kirjan ilmestymisen jälkeen Iranin uskonnollinen johtaja Khomeini antoi Rushdielle poliittisen "lausuman", eli fatwan, joka tarkoittaa käytännössä kuolemantuomiota. Luin 600 sivusta noin kuudesosan ja totesin, että olin ihan sekaisin henkilöistä, tapahtumista ja koko kirjasta. Vaikka luin kirjaa suomeksi, en ymmärtänyt missä mennään. Päätin taas siirtää tämänkin lukuprojektin tulevaisuuteen.

Nyt rupesin kuitenkin vihdoin lukemaan kaverilta lainattua Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää, joten vaikka harvoin luen kotimaista tai ylipäätänsä fiktiivistä kirjallisuutta, päätin tarttua tähän pakolaiseen.

Jo ensimmäiset sivut tempasivat mut mukaansa nopeasti ja yllättivät hauskuudellaan. Kirja kertoo siis suomalaisesta miehestä, joka on koko ikänsä toivonut olevansa ruotsalainen. Kirjan alussa hän on lomalla Thaimaassa viettämässä joulunpyhiä ja vuodenvaihdetta, ihailemassa ruotsalaista perheidylliä. Päähenkilö on hardcore Olof Palme fani, josta kertoo mm. tämä kohta: "Palmen murhapäivä on tähänastisen elämäni synkin päivä. Se riipaisi minua enemmän kuin isän tai äidin kuolema. Isiä ja äitejä on maailma täynnä, Olof Palmeja on vain yksi. Vanhempani elättivät minut, Palme kasvatti. Siksi hänen poismenonsakin satutti enemmän." 

Teksti on välillä aika kovaa ja itseironista, mutta suomalainen kulttuuri kärjistetään hauskasti, samalla verraten sitä ruotsalaiseen. Onhan kaikki aina paremmin ja hienommin länsinaapurissa. "Suomalaisesta perheestä puuttuu kaikki se mitä Per Albin tarkoitti. Se ei ole suomalaisen perheen vika. Suomalainen perhe yrittää, yrittää niin perkeleesti, välillä liikaa ja voimakeinoin. Isän rakkaus vie silloin muun perheen hankeen ja sieltä turvakotiin. Suomalaiselta perheeltä ei puutu taitoa, tahtoa tai yritystä - siltä puuttuu suunta ja missio. Siksi ruotsalainen perhe on enemmän, paljon enemmän." 


Näin päähenkilö kuvaa kotiinpaluuseen kuuluvaa taksimatkaa. "Suomessa on satanut lunta. Jotenkin minusta tuntuu, että lumikin on Ruotsin puolella puhtaampaa ja kauniimpaa. Lumisateella eron huomaa. Jotenkin lumi sataa Ruotsissa maahan vapautuneemmin, kuin lumihiutaleetkin tietäisivät leijailevansa maahan moniarvoisessa ja suvaitsevassa maassa. Suomessa lumi leijailee ahdistuksen maaperään, masentuneiden ihmisten harteille. Lumi sekoittaa liikenteen, aiheuttaa vesivahingon, tekee enkelin eteiseen." Mun mielestä noi kaiken kansan tuntemiin biiseihin viittaavat kappaleet on ihan parhaita. Mikä tärkeintä, kirja on oikein helppolukuinen ja sellainen, jonka aikana aivot voi rauhassa pistää narikkaan. Silti se pistää pohtimaan suomalaisuutta ja Suomea.

4 kommenttia:

  1. Jäin miettimään käännöksiä noista biiseihin vittaavista kappaleista. Mähän luin ton kirjan ruotsiksi. Mitenköhän ne oli kääntänyt noi kohdat? Hmmhmm. Tätähän voisi vaikka tutkia ja siitä kirjoittaa esseen (paitsi et en nyt ainakaan vielä jatka tuolla kääntämisen laitoksella). Damn :D

    VastaaPoista
  2. Haha, Cien años de soledad todellakin on CIEN años de SOLEDAD!!! Que tortura... jos ei tykkää surrealistisista tarinoista. Mä luin vissiin jotain 50 sivua ja sitten en enää kestänyt. Pitäis varmaan yrittää uudestaan, siitä kun on jo 10 vuotta.. mutta, loppujen lopuksi, enpä usko että mun kirjamakuni on niin hirveesti muuttunut kuitenkaan.
    El amor en los tiempos del cólera on parempi.

    VastaaPoista
  3. Toi Vadelmavenepakolainen on ihan käsittämättömän hyvä kirja, se sopii kesälukuhetkiin kuin sosiaalidemokraatit hallitukseen!

    VastaaPoista
  4. aNNa: Hyvä kysymys. En muistanut enää, olitko lukenut sen vai et. Alkuperäiskielellä lukemisessa on puolensa! :)

    Eveliina: Joo! Pitää ehkä kokeilla sitä Kolera-kirjaa sitten. Olen lukenut pari surrealistista kirjaa aikaisemmin, mutta jotenkin tämä meni vaan liian korkealta yli hilseen.

    Hanna: Mitä pidemmälle kirjassa pääsen, sitä enemmän siitä tykkään!

    VastaaPoista