Kadulla kuultua Argentiinasta

Mun oli tarkoitus kirjoittaa meidän viime viikonlopun Valencian reissusta, mutta mulla meni ihan täysin hermot bloggerin kanssa. Yhtäkään kuvaa en saanut ladattua hyvälaatuisena. Joten päätin, että Valencian reissun sijaan jaan kanssanne hauskoja ihmisten sanomisia Argentiinasta. Yritin valita sellaisia, jotka olisi helppo kääntää ja toimisivat yhtä lailla suomeksi käännettynä. Joistain paikallinen kulttuuri paistaa myös hyvin läpi.

Kaikki on napattu Facebookista, sellaiselta sivustolta kun La gente anda diciendo, mikä tarkoittaa vapaasti käännettynä "sanotaan". Ihmiset lähettävät kadulla kuulemiaan lauseita sivun ylläpitäjille, jotka sitten julkaisevat niitä yhteneistettynä. Siellä on jotain aivan mahtavia helmiä. Yritin kääntää näitä mahdollisimman onnistuneesti, niin että viestin ymmärtää myös suomeksi. Joissakin tapauksissa kommentin sijainti on myös tärkeä, esimerkiksi kun ihmiset kertovat puhelimeen olevansa bussissa tai toimistolla ja ovatkin oikeasti metrossa. 

"En tule enää teatteriin talvisin, ihmiset ei lopeta yskimistä eikä kännykät lakkaa soimasta."

70-vuotias rouva, San Martín teatterissa.

"Äiti, mikä on tärkein: jumala, jeesus vai planeetta? -No, se riippuu siitä mihin kukakin uskoo ja mitä kukakin pitää kaikkein tärkeimpänä. -Ah, okei, sitten Batman on kaikkein tärkein."

6-vuotias poika äidilleen.

"Okei, mun täytyy lopettaa koska oon pankissa ja ihmiset luulee, että listaan puhelimitse rikkaita."

Mies puhelimessa HSBC pankissa.

Ylläoleva viittaa siihen, että Argentiinassa on usein pankeissa puhelimen käyttö kielletty, varsinkin pankkivirkailijoilla. On yleisesti tiedossa, että joskus pankin työntekijät saattavat ilmoittaa kaverilleen asiakkaan tuntomerkit mikäli tietävät hänen juuri nostaneen suuren summan rahaa, jotta kaverit voivat sitten ulkona ryöstää pankista lähtijän.

"Sano äidille, että ostaa sen sulle, auta vähän!"

Katukauppias 3-vuotiaalle tytölle, joka katteli leluhevosia äitinsä kanssa.

"En ymmärrä miksi aiot hankkia toisen lapsen, kun sulla on mut etkä ole aikoihin pitänyt mua sylissä."

Noin 4-vuotias poika raskaana olevalle äidilleen.

"Äiti, ennen kuin kuolet, haluan että opetat mua kutomaan."

22-vuotias tyttö äidillensä bussissa.

"Älä nyt aloita mitään mustasukkaisuus-skandaalia puhelimessa... oon bussissa, menossa kotiin."

35-vuotias mies puhuen (erittäin kovaa) puhelimeen. Metrossa.

"Se sanoo mulle jäävänsä kotiin, mutta sitten se on merkattu kaikkiin valokuviin." (FB)

Kaksi tyttöä puhuu bussissa.

"Mutta mäkin haluan pelata fudista ja syödä bbq:ta, kuten kaikki muut pojat."

6-vuotias poika ortodoksijuutalaiselle isälleen.

"Pojallani ei eilen ollut koulua ja mun piti kestää sitä koko päivä kotona."

Kaksi isää Jumbon kassajonossa.

"Ei sitä voi nukkua ilman vaatteita, koska jos tulee maanjäristys niin pitää juosta nakuna ulos."

50-vuotias nainen samanikäiselle naapurilleen katua lakaistessaan.

"Okei, ootan sua täällä toimistolla."

Reilu 30-vuotias mies, syödessään shawarmaa katukiskalla.

"Facebook-profiililla, jonka teit koiralles on enemmän kavereita kun sulla, daiju."

Noin 18-vuotias tyttö toiselle samanikäiselle, kinastellessa.

"Oon ollut jo 37 päivää ilman suihkua ja yritän päihittää faijani ennätyksen, joka on 73."

Noin 20-vuotias poika toiselle samanikäiselle.

"Vaimoni sanoo perjantaisin menevänsä tanssimaan paikkaan, jota ei ole ollut olemassa 20 vuoteen."

50-vuotias mies puhuessaan puhelimessa.

"Se sanoo 'mä rakastan sua' vaan jouluna. -No sittenhän oot onnekas, se on ihan kohta."

Noin 20-vuotias tyttö toiselle samanikäiselle.

"Ja mistä sä tiedät, että se on marisätkän haju? -No kun yks kerta nähtiin ukin polttelevan."

Äiti ja noin 11-vuotias tytär.

"Tytär, älä itke, en ole synttärijuhlissa, se on lasten musiikkia myyvä mies junassa."

Noin 35-vuotias mies puhelimessa.

"Kun toi tyyppi liikennevaloissa on punainen, niin ei pidä kävellä."

25-vuotias tyttö koiralleen liikennevaloissa.

"Eikö kukaan nähnyt kun se tyttö laittoi sen kilpikonnan mikroon?"

Mies puhelimessa.

"Tytär, en jaksa enää, ei joulupukkia ole olemassa."

Reilu 30-vuotias nainen 5-vuotiaalle tytölle.

"Mummi, miksi isot uskoo jumalaan, eikä joulupukkiin? Nehän on melkein sama asia.."

Noin 11-vuotias poika noin 70-vuotiaalle mummolleen.

"Mulla ei oo enää puhtaita vaatteita, mutsi lähti lomalle.."

Noin 35-vuotias mies toiselle samanikäiselle.

"Isä, voisko joku tulla? En saa mummia ulos täältä, se ei halua millään lähteä."

Teinityttö puhelimessa, Villa Gesellin Bingon ulkopuolella.

"Pahinta, minkä oisin voinut tehdä on hyväksyä anoppini kaveriksi Facebookissa."

Noin 40-vuotias mies toiselle.

"Taas ne soittivat vanhustenkodista ja sanoivat, että käytät kävelykeppiä muiden lyömiseen."

Reilu 40-vuotias nainen puhelimessa.

"Joka kerta kun se viettää aikaa kavereidensa kanssa, se tulee kotiin surullisena, ihan kun olis itkenyt. -Marcela, sun poikas käyttää huumeita."

Kaksi äitiä keskustelee bussissa.

Pikkasen innostuin ja näitä tulikin ihan hirmusesti, mutta lopetetaan nyt tähän. Toivottavasti joku muukin pitää näitä viihdyttävinä. Täällä voi siis seurata alkuperäisiä, ja uusia taidetaan lisätä noin kerran päivässä.

Ihana, kamala vaihto-oppilasvuosi

Kaveri linkitti mulle maanantai-iltana Suomessa näytetyn MOT-ohjelman, jossa puhuttiin epäonnistuneista lukioikäisten vaihto-oppilasvuosista. "Vaihto-oppilas heitteillä" -jakso näkyy Yle Areenassa (klik) 6. marraskuuta asti. 

Ohjelmassa haastatellaan kolmea nuorta suomalaista tyttöä, jotka eivät kuvailisi vaihto-oppilasvuosiaan sanoilla "elämäni paras vuosi". Päinvastoin. He joutuivat johonkin ihan muualle kuin ideaaliin vaihtariperheeseen Kanadaan ja Jenkkeihin. Allergioista kärsivä tyttö päätyi likaiseen ja suttuiseen kämppään, yksi kärsi ravinnon puutteesta ja kolmas joutui asumaan hometalossa. Aika järkyttävää katsottavaa ja kuunneltavaa. Hurjinta näissä tarinoissa oli tietysti se, miten nämä ongelmat käsiteltiin itse vaihto-oppilasjärjestöjen puolesta. Nälästä kärsimisestä kommentoinut tyttö sai järjestöltä erinäisiä varoituksia ja palasi lopulta kesken vuoden kotiin Suomeen.

kuvakaappaus ohjelmasta

Ohjelmassa haastatellaan muun muassa STS-vaihtarijärjestön väkeä. Järjestön Suomen maajohtajan epävarma myhäily ja hymyily toimittajan näyttämien järkkyjen valokuvien edessä ei ole ehkä paras ja ammattimaisin reaktio kameran edessä. Hänen ruotsalainen pomonsa onneksi suhtautuu asiaan paremmin ja myöntää virheen tapahtuneen. 

Ohjelmassa käydään myös moikkaamassa vasta kolme viikkoa Jenkeissä vaihtarivuottaan viettänyttä tyttöä, jolla on käynyt parempi tuuri. Vaikka jaksossa kerrotaankin yhdestä hyvin edistyvästä vaihdosta, jättää se aika ikävän kuvan vaihto-oppilasvuodesta ja koko bisneksestä. On se tosin vähän outoa, että nuorten vaihtarivuosista on tehty jotain miljoonabisnestä, mutten silti leimaisi niitä ihan täysin turhiksi.

Yle Areenassa MOTin ohjelmatietoihin on kirjoitettu näin: "Monelle ulkomaille lähteneelle nuorelle odotetusta unelmavuodesta tuleekin painajainen. MOT selvitti jättibisneksen varjopuolia." En kuitenkaan sanoisi, että monelle vaihtarivuodesta tulee painajainen. Tunnen kymmeniä vaihtariksi lähtenäitä ihmisiä, enkä ketään, jolle siitä olisi tullut painajainen. Pientä liioittelua.

Meidän yläasteen ruotsin opettaja kommentoi joskus kuinka hänen mielestään nuorten vaihtarivuosi oli silkkaa rahan haaskausta. Nykyään on helppo lähteä yliopistovaihtoon ja harjoitteluun ulkomaille myöhemmällä iällä, maksamatta tuhansien eurojen välityspalkkioita rahaa tahkoaville kansainvälisille järjestöille. Kokemusta lukiovaihdosta ja yliopistovaihdosta ei mielestäni kuitenkaan voi missään nimessä verrata toisiinsa, sillä niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. On ihan eri asia lähteä teininä vaihtoon, tuntemattomaan ympäristöön, sopeutua uuteen kulttuuriin ja perheeseen kun taas lähteä parikymppisenä yliopistovaihtoon vaikka Erasmus-ohjelman kautta, asua kimppakämpässä tai asuntolassa muiden opiskelijoiden kanssa, hengata muiden vaihtareiden kanssa ja hädin tuskin oppia paikallista kieltäkään. Poikkeuksia tietenkin löytyy, mutta noin pääpiirtettäin kärjistäen kokisin vaihto-oppilasvuosien eron näin. En yritä sanoa, että toinen kokemus olisi jotenkin parempi kuin toinen, mutta tosiasia on, että niillä on usein hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa.

Olen ollut mielettömän onnekas ja saanut kokea "vaihto-oppilasvuoden" (joka kesti vain 6kk) lukioikäisenä, ja myöhemmin yliopistovaihdon, sekä vielä muutamat työharjoittelut ulkomailla.  Ja kielikurssinkin. Todettakoon, että kaikki ovat olleet aivan mahtavia kokemuksia, mutta täysin erilaisia. En vaihtaisi yhtäkään pois.

kielikurssi 2004, lukiovaihto 2005, yliopistovaihto 2008, työharjoittelu 2009

Pointti tässä kaikessa oli kai se, että en pitänyt siitä kuinka MOT leimasi vaihto-oppilasvuoden unelmavuoden sijasta painajaiseksi. Aion vielä jatkaa lobbausta, että pikkusiskoni lähtisi hänkin vaihtoon ja ehkä joskus tulevaisuudessa, jos ja kun lapsia saan, meinaan lobata vaihtarivuoden puolesta yhtä lailla. Jos siihen resurssit on.

Gaudín Barcelona: Casa Batlló

Barcelonasta löytyy Modernismin Reitti, joka pitää sisällään jopa 116 kohdetta ympäri kaupunkia. Varmasti mainio paketti taiteen ja arkkitehtuurin ystäville. Tänä kesänä Barcelonan kaupunki ja tämä "Modernismin Reitti" laittoivat omien sanojensa mukaan hynttyyt yhteen kriisiä vastaan ja päättivät tarjota kaikille "kaupunkilaisille" -50% alennusta yhteensä 17 kaupungin tärkeimmästä nähtävyydestä. Meille oli ensin vähän epäselvää kuinka homma toimii ja kuka kuuluu tähän etuoikeutettuun "kansalaisten" (ciudadanos) alennusryhmään. Alennukset olivat voimassa syyskuun puoliväliin asti ja viimeisenä mahdollisena perjantai-iltana käytettiin hyväksi kierros Gaudín Casa Batllóssa. Tosiasiassa kuka tahansa olisi voinut tilata itselleen täältä sähköpostiin alennuskupongit ja käyttää ne hyväkseen, meiltä ei lippujen oston yhteydessä kysytty mitään. No, kiva että kerron tästä nyt, lokakuussa. Ajattelin informoida asiasta vastasuuden varalle, mikäli kaupunki innostuisi ensi vuonna jatkamaan samaa rataa.

Casa Batlló on yksi Gaudín maisteriteoksista, siis mestariteoksista ja löytyy luksusliikkeiden valloittamalta Passeig de Gràcialta aivan kaupungin sydämestä. Alunperin talo rakennettiin 1800-luvun lopussa, mutta vasta 1900-luvun alussa Rikas Herra Batlló pyysi Parc Güellin suunnittelijan, Antoni Gaudín tuunaamaan rakennuksen perheen (jättimäiseksi) asuintaloksi. Herra Batllón antamien ohjeiden mukaan Gaudi suunnitteli jotain ennennäkemätöntä ja massasta erottuvaa.

Eteisestä löytyi mielenkiintoisia taideaarteita

Kuten kuvista huomaa, portaikossa, seinissä, kulmissa ja katoissa on kaikessa vältetty suoraa ja kulmikasta. Kaikki on tavalla tai toisella pyöristettyä.

Tässä takapihan terassia

Tällaisia vastaavia Gaudín suunnittelemia tuoleja olisi saanut muutamalla tontulla ostaa mukaan

Tässä olisi kyllä kieltämättä aika makea portaikko, vähän kuin piparkakkutalossa olisi

Näkymiä kattoterassilta

"Luutalo" iltavalaistuksessa

Normaalisti Casa Batllón pääsymaksu on 20e, mutta päästiin nyt sitten kaksi yhden hinnalla. Onneksi audioguide kuului myös hintaan, muuten  kierroksesta olisi saanut huomattavasti vähemmän irti. Loppujen lopuksi Gaudín talot (Casa Batlló & Pedrera) ovat aika samanlaisia, sisällä ei mielestäni erityisen paljon nähtävää ole. Näiden kahden välillä suosittelisin ehkä ennemmin laittamaan rahat tähän Batllón näkemiseen. Silti 20e tuntuu aikamoiselta summalta tästä kierroksesta. Olen edelleen sitä mieltä, että jos budjetti on pieni ja jotain Gaudín arkkitehtuuria haluaa Barcelonassa kokea, niin Sagrada Familia menee ehdottomasti näiden kahden Passeig de Gràcialta löytyvän talon edelle. Parhain on tietty (vielä) ilmainen Parc Güell, joka sekin kyllä harmiksemme tulee piakkoin maksulliseksi.

Vieraita ja Barcelonan kummallisuuksia

Saatiin Barcelonaan viime viikonloppuna taas vieraita Suomesta. On tää kyllä kätevä kotikaupunki, kun lähes kaikki kaverit tulee mielellään moikkaamaan tänne ilman että meidän täytyy liikkua minnekään. Tasan vuosi sitten tänään muutettiin tähän kämppään, joten rupesin tässä laskemaan kuinka monta vierasta meillä on viimeisen vuoden aikana käynyt. Viime syksyn aikana kävi viisi kaveria, plus joululomalla koti toimi muutaman päivän vierasmajoituksena kahdelle kaverille meidän ollessamme joululomalla Suomessa. Kevään aikana meillä kävi yhteensä 11 kaveria kylässä sekä kesällä ja syksyllä vielä yhteensä toiset 11 kaveria. Näiden lisäksi yhteensä 5 kaveria/sukulaista kävi Barcelonassa meidän kanssa turisteilemassa, muttei ollut meillä yötä. Eli yhteensä 27 + 2 yövierasta ja 5 käppäilykaveria. Ei huono saldo 12 kuukaudelle. Varsinkin kun ottaa huomioon, että ollaan itse oltu reissussa varmaan yhteensä reilu kuukaus koko vuoden aikana. 

Vieraista ei kyllä ole mitään valittamisen sanaa, kaikki ovat käyttäytyneet loistavasti ja tuoneet aina tuliaisia mukanaan, tai vähintäänkin tarjonnut illallisen. Vaikka asummekin kaukana monista ystävistä ja perheestä, saamme silti nähdä heitä ilmaiseksi kun he lentävät tänne. Ihan kelpo diili siis.

Pakkanen on taas pikkasen täynnä.

Viimeisten vieraiden kanssa ehdimme onneksi kulkea ympäri kaupunkia jopa muutaman päivän ajan. Kierros alkoi ensimmäisenä iltana perinteisessä, El Glopin ravintolassa paellalla Gràcian lähiössä ja heti ensimmäisenä aamuna tietenkin suunnattiin Parc Güelliin kuuntelemaan the Mañaners-yhtyettä. Perinteisesti.

Nää on niin mahtavia muusikoita, että suosittelen kaikkia Barcelonaan joskus eksyviä etsimään jätkät käsiinsä. Tulee vain hyvä mieli kun heitä muutaman minuutin katsoo. He keräävät varmasti eniten yleisöä koko puistossa. Aina.

Olen ruvennut tarkkailemaan ympärilläni pyöriviä ihmisiä ihan eri lailla taannoisen Scam City -jakson nähtyäni. Lauantaina silmiin pisti heti tämä alla näkyvä mies. Olen ihan varma, että olen nähnyt hänet puistossa ennenkin "turisteilemassa". Nytkin hän pyöri epämääräisesti turistien seassa mukamas kuvia ottaen. Ukko nappaili kuvia vähän erikoisista asioista, jopa poseerasi kaverin ottaessa kuvaa ja kamera näytti lähes lelulta. Olin varma, että olin bongannut taskuvarasporukan. He nimittäin tarkkailivat ympärillä olevia ihmisiä myös hieman erikoisesti. Ehkä musta tulee vielä salapoliisi.

Päivän aikana nähtiin muitakin erikoisuuksia. Näin täällä muutetaan.

Kun päästiin vanhaan satamaan ja istahdettiin penkille meren ääreen, alkoi meidän edessä yhtäkkiä ihan ihme show. Mies märkäpuvussa, putken päässä ja epämääräinen moottori perässä. Ei oltu kukaan nähty mitään vastaavaa koskaan ennen. Vesi tuli niin kovalla paineella, että hemmo pystyi lentelemään yleisön edessä ja heittämään ympyrää. Mulle tuli ihan James Bond-vibat ja joku mafiapahis mieleen.

Satamasta suunnattiin El Ravalille haistelemaan elämää Ramblan länsipuolella. Sieltä löytyi nämä suloiset pojat leikkimässä kolumbialaisen Boteron kissan päällä.

Lopuksi vielä pieni pala paikallista musiikkitaloa, Palau de la Música Catalana. 

Sinne pitäisi kuulemma mennä ihailemaan rakennusta ihan sisälle asti.

Tällainen kierros tällä kertaa. Askelmittarin mukaan askeleita tassuteltiin päivän aikana noin 20 000 kappaletta. Ei huono!

P.S. Reilun viikon päästä pikkusiskokin tulee viimein tänne lomalle yhdessä kaverinsa kanssa, joten vieraslukumäärä jatkaa kasvamistaan. Jee!

Isn't it ironic, don't you think?

En voi sanoa olleeni jo ihan pienestä pitäen kiinnostunut Latinalaisesta Amerikasta, enkä varmaan ollut kuullutkaan Argentiinasta tai Chilestä ennen kuin tutustuin samanikäisiin kavereihin asuessani perheeni kanssa ulkomailla. Muistan äitini näyttäneen kirjoitusalustan kartasta ystävälleni Alejandralle missä Helsinki on ja miten kaukana se on Punta Arenasista, Etelä-Chilestä, mistä kaverini oli kotoisin. Onneksi barbie-leikit tunnettiin jo silloin ympäri maailman.

Kun sitten päädyin lukioikäisenä vaihto-oppilaaksi Argentiinaan, alkoi ihan uusi aikakausi. Olen aiemmin kirjoitellut vähän kuinka edes päädyin sinne, joten ei siitä sen enempää. On kuitenkin olemassa tällainen sanonta:

La vida de los humanos tiene dos partes. La de antes de viajar a la Argentina y la de después. El que va, ya no vuelve, porque aunque vuelva, queda atrapado allí para siempre.

Vapaa käännös: Ihmiselämällä on kaksi osaa. Yksi ennen Argentiinaan matkaamista ja toinen sen jälkeen. Hän, joka menee, ei palaa, koska vaikka hän palaisi, hän jää loukkuun sinne ikuisesti.

Ja se on aivan totta. Ainakin minun kohdallani. Siitä alkoi minun elämässäni aivan uusi vaihe, rakkaus Argentiinaa kohtaan, mutta myös yhä suurempi kiinnostus Latinalaiseen Amerikkaan. Siitä lähtien on elämä kuljettanut muutamaan kertaan Argentiinaan uudestaan ja vähän on naapurimaissakin tullut pyörittyä, vaikka vain lyhyempia jaksoja. Niin opiskelut kuin työkuviotkin ovat osaltaan liittyneet tavalla tai toisella Lattareihin.

Mutta, lattareiden ohella olen aina ollut kiinnostunut Lähi-idästä ja arabian kielestä. Arabian kielen opiskelut olen aloittanut jopa kolmeen kertaan viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana. Juuri tämän takia päädyin myös loppujen lopuksi tämän taulukon tehtyä opiskelemaan Barcelonaan ihan vain "Kansainvälisiä Suhteita" enkä mitään erityisesti lattareihin erikoistuvaa maisteria. Nimenomaan pitääkseni ovet avoinna muillekin vaihtoehdoille.

Ja kuinkas sitten kävikään. Eteen tuli harjoittelupaikka, johon kuuluu pakollinen kuukauden oleskelu Guatemalassa. Missäs muualla kuin just siellä lattareissa. Vaikka tällä kertaa Väli-Amerikassa. Olen ihan jättimäisen innoissani, vaikka samalla hieman epäröin esimerkiksi tämän pienen valtion turvallisuutta. Juttu on kuitenkin niin, että marraskuun tulen viettämään Atlantin toisella puolen. Näin se elämä kuljettaa.

Kuvat 1 & 2.

Olen jo useiden vuosien ajan ollut hurjan kiinnostunut nimenomaan Guatemalasta ja halunnut matkustaa sinne joku päivä. Vuosien varrella useita koulutöitä (vaikkakin ihmisoikeusrikkomuksista ja rikollisjengeistä) on tullut tehtyä kyseisestä maasta. Nyt saan aivan loistavan tilaisuuden tutustua Guatemalaan, eikä pelkästään turistin näkökulmasta. Jos joku vielä muistaa viime kevään "yhteisiä suunnitelmia tulevaisuudelle" -postauksen, mainittakoon että yksi niistä 92 suunnitelmasta oli "juoda guatemalalaista kahvia Guatemalassa". Vielä jää nähtäväksi pääsenkö juomaan sitä kahvia yksin vai yhdessä Nicon kanssa.

Tarkoitus oli ilmoittautua jälleen kerran arabian kielen tunneille täällä Barcelonassa, mutta kaikki kurssit alkavat vasta nyt lokakuun toisella viikolla ja tulisin olemaan poissa kuukauden verran, joten koko lukukauden kurssista maksaminen tuntuu järjettömältä. Sitä paitsi, kyseessä on sen verran vaativa kieli, ettei kuukauden poissaololla paljon opita.

Arabia saa nyt jälleen odottaa, ja jatkaa sitä jo neljäksi vuodeksi muodostunutta opiskelutaukoa. Seuraavaksi (jo kuukauden päästä!) on vuorossa paluu Atlantin toiselle puolelle, aivan uuteen maailmaan. Jos jotain olen elämältä oppinut, niin ainakin sen, että aina ei mene niin kuin suunnittelee, vaan voi mennä vielä paremmin. Sen takia ei kai kannata liikaa suunnitellakaan.

P.S. Kuka tahansa tuolla kulmilla liikkunut tai muuten vaan tietäväinen voi jättää vinkkejä kommenttiboksiin. Kiitos.