perkuleen maanantai

Arkeen paluun huono puoli on tietenkin se, että maanantaista tulee taas vihamiehiä. En kestä! 

Ensin töissä vähän kaikki jumittaa ja sitten välillä vaan ottaa päähän kävellä hikisenä ruuhkassa kotiin. Kaikki ääliöt taksikuskit ja muut autolla ajamista osaamattomat tietenkin sattuu just sun tielle. Matkalla on kiva soittaa poikaystävälle ja löpötellä niitä näitä, varsinkin kun puhelut siihen numeroon pitäisi olla ilmasia. Sitten on hyvä tarkistaa kännykän saldotilanne heti puhelun jälkeen, jotta voi tsekata kuinka paljon ne kusettaa ja laskuttaa sulta ilmasista puheluista. Kredittiä on 10 pesoa vähemmän. Mitä helvettiä? Kauan mä oikein puhuin? Neljä minuuttia! Neljän minuutin ilmaisesta puhelusta multa laskutettiin melkein kaksi euroa! Neljän minuutin ILMAISESTA puhelusta laskutettiin viisi kertaa enemmän kuin Suomessa, vaikka olen melkein kehitysmaassa. Juuri näin.

Sitten tarina jatkuu. Se tunne kun astuu asuintalon rapusta sisään ja näkee, että kaksi maailman kaikkeuden hitainta hissiä on juuri lähteneet matkaamaan yläilmoihin ja päätyvät vielä ylimpään kerrokseen juuri kun toivot pystyväsi astumaan hissiin päästäksesi vihdoin kotiin -ei ole kauheen kiva. Kenen idea oli vuokrata kämppä 18. kerroksesta? PRKL. Ja talosta, jossa menee hermot aina hissejä odottaessa. Koska ne on maailman hitaimpia ja koska laiskat ihmiset ottaa hissin myös ekoihin kerroksiin. Viikonloppuna kysyin sitten naapureilta hissijonossa (!), että ovatko nuo kaksi muuta hissiä kauankin olleet rikki? Toivoin vastauksen olevan jotain "pari päivää" tai maksimissaan "pari viikkoa". Vastaus oli "pari vuotta". Ei PRKL. Ei siis mitään toivoa siitä, että nämä hissit joskus mun aikana (seuraavat neljä kuukautta) korjattaisiin. 

On varmaan tosi ihana odottaa tyttöystävää töistä kotiin ja sitten se tervehtii sua sanomalla "noi kaks hissiä on hyvä esimerkki siitä, minkä takia tällä maalla menee niin huonosti". Ups. Onneksi ihanin poikaystävä vastaa, että "sä olet esimerkki siitä, mikä on kaunista". Heti on parempi fiilis.

Ja sitten tuli ikävä niitä aberdeeniläisiä surkeita maanantaipäiviä, jotka aina iltapäivällä päättyi Tinderbox-kahvilaan kaverin kanssa kakkukahveille. Se oli meidän toissasyksyn bravuuri suunnitelma maanantaille. Kaveri vaan on nyt vähän kaukana Lontoossa ja kahvilakin Skotlannissa. Onneksi mulla on Starbucks 18 kerrosta alempana ja kadun ylityksen päässä.

P.S. On se ehkä sittenkin parempi vaan kasvattaa kärsivällisyyskykyjä ja nauttia yläilmojen maisemista ja valoisasta kämpästä betoniviidakon katselemisen ja bussien hälinän kuuntelemisen sijaan.