Höyryävä Suomenlahti

Olen yhtä innoissani kuin pieni lapsi karkkikaupassa siitä, että tällä viikolla Suomeen saapui vihdoin talvi ja ennätyspakkaset. Kyllä tällaisia kylmiä pakkaspäiviä aina muutamat talveen tarvii, vaikkei omat talvivarusteet ihan näin cooleihin keleihin riitäkään. 

Ihailin torstaina facebookkiin ja instagramiin ilmestyneitä luontokuvia höyryävästä merestä ja lähettelin kuvakaappauksia Nicolle ehdottaen loppiaiselle aikaista aamua. Ajatus oli lähinnä vitsi, koska en ajatellut hänen innostuvan herätyskellosta vapaapäivänä vähäunisen työviikon jälkeen. Lopulta sovimme kuitenkin laittavamme herätyskellon soimaan loppiaisaamuna vähän kahdeksan jälkeen, jotta ehtisimme Kauppatorille ajoissa ennen auringonnousua. 

Ritarihuoneen kohdalla mielenkiinnon herätti violetin punaisena loistava taivas aivan jäänmurtajien takana. Kävelimme ensin Kanavarantaa pitkin vähän matkaa ja suuntasimme sen jälkeen Kauppatorille. Ehdimme juuri Suomenlinnan lautan terminaalin kohdalle kun pilvien ja sumun keskeltä ilmestyi Suomenlinnan lautta. Mikä maaginen aamu ja upea auringonnousu meitä odottikaan!

Pakkasasteita oli vähän yli 20 ja vaatekerroksiakin onneksi useampia. Kamerani jäätyi alta aikayksikön ja siinä vaiheessa kun päästiin Kauppatorille ei se enää käynnistynytkään, ei vaikka laitoin akun vaihtoon. Onneksi puhelin ja Nicon kamera näyttävät kestävän pakkasta hieman paremmin. Ihailimme pilvien takaa pikkuhiljaa ilmestyvää suurta pyöreää palloa, joka loi merelle ja kaupunkiin uskomattoman upean näkymän. Pian kuitenkin varpaat ja sormet menivät sen verran tunnottomiksi, että auringon paljastuessa pilviharson takaa meidän oli aika lähteä aamupalalle.

Aikainen loppiaisaamu oli todellakin kaiken univajeen arvoinen. Ehtiihän sitä viikonloppuna sitten nukkua!

Ensimmäiset kuvat Kanavarannasta omiani, loput Nicon ottamia ja minun editoimia.

Tuntuuko joulu joululta ilman joululomaa?

Tajusin viime viikolla yhtäkkiä minkä takia parina viime vuonna joulufiilis tuntuu olleen normaalia enemmän hakusessa. Nimittäin jouluunhan on lähes koko elämäni ajan liittynyt aika vahvasti ajatus lomasta. Koko kouluiän joulun tulo tarkoitti yli kahden viikon joululomaa. Välipäivinä loikoilua kotona, pulkkamäkeä, luistelua, yöpukupäiviä ja mitä muuta! 

Skotlannin yliopistovuosina joulukuun tulo tarkoitti paitsi lukukauden viimeisiä opiskeluviikkoja, myös erilaisia pikkujouluja sekä loman lähestymistä. Joulun tulo ja vuoden vaihtuminen oli yhtä kuin neljän viikon Suomi-loma. Arki, opiskelut ja tenttistressi unohtuivat sillä sekunnilla kun pääsi lentokentälle joululomalle lähtevien ihmisten keskelle ja lentokone nousi Skotlannin ilmatilaan. Välilaskut Köpiksen tai Amsterdamin kentällä oli kaikkein jännittävimpiä, koska loma oli jo alkanut ja sitä oli melkein kotona, mutta silti vielä niin kaukana. Sitä oli ikäänkuin sellaisessa välitilassa, kahden maailman välissä. Ja sitten laskeutuminen Helsinki-Vantaalle, jossa odotti yleensä vastassa isä, pikkusisko ja koirat. Joulufiilistä ei tarvinnut hakemalla hakea sillä Suomeen tulo oli joulu jo itsessään. Neljä viikkoa pelkkää lomaa perheen, sukulaisten, ystävien ja Suomen kanssa.

Vielä Barcelonassa asuessa joulun tulo tarkoitti Suomi-lomaa, vaikkakaan ei sentään enää neljän viikon pituista. Espanjan auringosta saapuminen kotiin viileään pohjolaan perheen luo sai joulufiiliksen päälle aika nopeasti. 

Tänä vuonna onkin sitten jo kolmas joulu putkeen, kun en matkusta ulkomailta Suomeen joulun viettoon. Minulla ei myöskään ole yhtään ylimääräistä lomaa, joten välipäivät kuluu normaalisti töissä. Tajusin, että sen takia joulukaan ei enää tunnu niin erikoiselta. Tänä vuonna on varmasti vielä vaikeampi päästä joulufiilikseen, koska joulu on lähinnä yksi viikonloppu muiden joukossa. Tottakai se vietetään perheen ja sukulaisten kanssa, mutta ylimääräisten vapaapäivien jäädessä vähiin, tulee joulu varmaan menemään ohi todella nopeasti. 

Samoin kun tänä vuonna, viime vuonna vietimme marraskuun kaksi viimeistä viikkoa lomalla lämpimässä. Sen takia tuntuu vähän kuin joulukuu olisi tullut ihan puun takaa yhtäkkiä ilman, että joulukalenteriakaan on ehtinyt hankkia tai muutenkaan valmistautua. Joulumarkkinatkin on vielä näkemättä, mutta ne muutamat vähäiset joulukoristeet ja punaiset kynttilät sain sentään kaivettua esille tänään.

Onneksi on kuitenkin yksi asia, joka ei ole muuttunut vaikkei jouluna olekaan enää joululomaa. Edelleen kokoonnumme vanhempieni luo koristelemaan joulukuusen aatonaattona sekä muutamme joulun pyhiksi heidän luokseen kuusi kilometriä pohjoiseen. Viimeistään siinä vaiheessa on joulufiiliksen aika. En malta odottaa.

Kuvat hyytävän kylmältä viime sunnuntailta Lauttasaaresta.

Suomen syksy on keltainen

Silloin kuin vielä asuin ulkomailla muistelin Suomen syksyjä pienimuotoisella kauhulla. Pimeys, tuuli ja vesisade. Se kolmen kauhukopla.



Nyt kun tässä alkaa kohta kolmas syksy olemaan pulkassa (hehe), en voi kuin todeta, että päin mäntyä meni. Siis mikä sateinen syksy?



Joko ilmasto on kovasti muuttunut tai mun muisti pahasti pielessä. Ei kai enää kolmas "yllättävän vähäsateinen syksy" ole poikkeus, vaan ennemminkin sääntö.



Nimittäin jo kolmatta syksyä putkeen ihmetellään, että sataapa Suomessa syksyllä yllättävän vähän.



Koko lokakuussa satoi ensimmäistä kertaa tänään, lokakuun 23. päivä. Syyskuussa muistaakseni satoi kahtena päivänä, silloin tulikin kyllä aika roimasti vettä.


Onneksi en elokuussa hätäpäissäni sijoittanut kauniiseen ja kalliiseen sadetakkiin. Eipä sille olisi ollut, vielä ainakaan toistaiseksi, paljon käyttöä!

Viime viikonloppuna ehdimme Kaivariin ihan kameroiden kanssa ihastelemaan ruskan värejä. 

Tänä syksynä ruska on tainnut olla erityisen kaunis tai sitten olen vain kiinnittänyt siihen ihan uudella  innokkuudella huomiota.

Joka aamu olen ihastellut ratikan ikkunasta kaunista Töölönlahden maisemaa ja talveen valmistautuvaa luontoa.

Tänä syksynä olen huomannut kuinka hyvin syksy sopii Helsinkiin, sekä oppinut ettei ruskan ihailun perässä kannata suunnata havumetsään.

Paras vain pysyä kaupungissa ja ihastella meidän keltaisen punaisia puistoja.

Nautitaan nyt vielä niin kauan kuin Helsinki on kauniin keltainen.

Oravanpyörässäkin voi olla mukavaa

Meillä tulee jo kuun lopussa kaksi vuotta Suomessa asumista täyteen. Sitä on vaikea käsittää. Arki on asettunut aloilleen ja jotenkin tuntuu, että täällä oltaisiin asuttu jo paljon pidempään. Toisaalta, juurihan me Suomeen muutettiin. Kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon. 

Muistan kuinka monta vuotta sitten haaveilin siitä hetkestä, jolloin meillä olisi Nicon kanssa molemmilla vakituiset, mielenkiintoiset päivätyöt, säännöllinen palkka ja palkalliset lomat. Ehdimme Nicon kanssa seurustella ja olla naimisissakin monta vuotta ennen kuin sellainen hetki ensimmäisen kerran koitti. 

Hetki, jolloin voimme suunnitella elämäämme edes kolme kuukautta pidemmälle, koska tiedämme molemmat olevamme töissä. Hetki, jolloin voimme suunnitella lomia ja matkoja, koska molemmilla on tiedossa säännöllinen palkka ja lomaa. 

Ajoittain tuntuu jopa vähän hassulta elää ensimmäistä kertaa sellaista elämää, jolle ei ole eräpäivää. Ei ole tiedossa päivää maastamuutolle, ei opiskelujen päättymispäivää, ei vuokrasopimuksen päättymispäivää tai työsopimuksen päättymispäivää. Sitä tietää aika tarkalleen missä tulee asumaan ja olemaan vielä puolen vuoden päästä. Vaikka eihän sitä nyt oikeasti ikinä tiedä mitä elämä tuo tullessaan, mutta ainakin on suurella todennäköisyydellä joku mahdollinen arvio. Tämä tilanne on meille vielä aika uusi. 

Nämä ajatukset palasivat taas mieleeni, koska lähipiirissämme on yksi hyvä ystävä, jolla loppuu muutaman kuukauden päästä Suomessa työsopimus ja samalla myös oleskelulupa. Hän on ns. kolmannen maan kansalainen, joten kovinkaan montaa viikkoa hän ei voi Euroopassa oleskella ilman painavaa syytä. Eri maassa asuvan tyttöystävän kanssa meni poikki hiljattain ja maailma on avoin. Maailma on todella avoin, koska mikä tahansa maa voi olla uusi kotimaa ja tämänhetkiselle Suomi-elämälle on olemassa eräpäivä. 

Joku kai voisi ajatella meidän elävän oravanpyörässä. Mutta tiedättekö, että täällä oravan pyörässä on tällä hetkellä aika mukava elää. Tuntuu hyvältä voida suunnitella seuraavia kuukausia ja elämää sekä tietää, ettei lähitulevaisuus ole vain yksi suuri epävarmuus. Oravanpyörästäkin voi nauttia, kun tekee siitä itsensä näköisen!

Kuvat taannoiselta heinäkuun kesäillalta mökkilaiturilta.

Juoksevat viikot

Alkuvuodesta yksi hyvä ystäväni toteutti paluumuuton Suomeen. Onnekseni hän sattui myös muuttamaan Töölöön. Niinpä meille kehkeytyi jo tammikuussa tavaksi jokaviikkoinen kävelylenkki ympäri Töölönlahden kuulumisia vaihdellen. Ensimmäisellä kerralla taisi pakkasta olla lähemmäs 20 astetta, joten kävelylenkki jäi vain yhteen kierrokseen, mutta jo tokasta kerrasta lähtien on kierroksia ollut ainakin kaksi, niin paljon juttua riittää. Kävelylenkkejä on tehty aika säännöllisesti kerran viikossa, lukuunottamatta muutamaa väliviikkoa kaverini polvileikkauksen vuoksi.

Viime perjantaina oli taas kävelylenkin aika heti töiden jälkeen. Hetki oli mitä mainioin, auringonlaskun aikaan ja sinisestä hetkestä nauttien. Jäimme seuraamaan rusakon puuhia ja jäällä liukastelua samalla kuin vaihdoimme viikon kuulumiset, päivittelimme työpaikan tarinoita ja lomasuunnitelmia.

Illalliselle suuntasimme yhden lähes naapurissa asuvan ystäväpariskunnan kanssa jo perinteeksi muodostuneelle sushille. Aivan liian läheltä meidän nykyistä kotia löytyy niin hyvää sushia, että sitä on vaikea vältellä. Onni on ystävät, joille voi laittaa perjantaina puoli seitsemän illalla viestiä, että eiköhän lähdetä sushille (sekä jätetä salikäynti lauantaiaamulle) ja lyötää itsensä istumassa sushi-illallisella hyvässä seurassa vain tuntia myöhemmin.

Tämä alkuvuosi on kulunut aivan tajuttoman hurjaa vauhtia. Vähän väliä löydän itseni kävelylenkiltä Töölönlahdelta ja perjantaisushilta. En malta odottaa kevään tuloa, vaikka samalla kauhistelen viikkojen juoksua. Pääsiäinen on jo ovella ja ensi viikolla suuntaamme Englantiin, tutustumaan niin söpöltä näyttävään pikkukaupunkiin ja tekemään tupatarkastusta rakkaan ystävän luo. Toivotaan, ettei Englannista löydy lunta!

Marraskuuta pakoon!

Enää 13 päivää ja me lähdetään marraskuuta karkuun toiselle puolelle maailmaa. Arvaatte varmaan aika nopeasti minne! Johan tässä alkaa kohta olemaan kaksi vuotta aikaa viimeisestä reissusta Argentiinaan, joten nyt on korkea aika lähteä perhettä moikkaamaan. Maassa ei tällä kertaa ehditä olla kuin kaksi viikkoa ja risat, mutta meinaan silti poiketa myös Mendozaan vaihtoaikojen perhettä moikkaamaan. Edellisestä Mendozan reissusta kun on jo yli viisi vuotta aikaa.

Olen hurjan innoissani lähenevästä reissusta, vaikka lentomatka tuleekin olemaan erityisen rankka. Meillä on nimittäin ensimmäistä kertaa ihan hullu lentoreitti Helsingistä New Yorkin kautta Buenos Airesiin. Ei vain yksi pitkä lento, vaan kaksi (!) pitkää lentoa. Paluumatkalla meillä on näillä näkymin jopa 10 tuntia aikaa tallustella Ison Omenan katuja. Jos siis pääsemme mutkitta maahan, siitä kun ei ikinä Jenkkien kanssa voi olla täysin varma.

Eikä tässä vielä kaikki. Argentiinassa oli viime sunnuntaina historialliset presidentinvaalit, koska ensimmäistä kertaa ikinä vaaleissa mennään toiselle kierrokselle. Tämä toisen kierroksen vaalipäivä sattuu tietenkin meidän matkalle, joten päästään fiilistelemään vaaleja ihan livenä. Vaaliuutinen meinasi tuoda mutkia matkaan, koska en missään nimessä haluaa käyttää vaalipäivän jälkeistä yötä bussimatkaillessa vaan viettää vaalivalvojaisia ensimmäistä kertaa Argentiinassa ja tietää etunenässä kenestä mahtaakaan tulla maan uusi presidentti. Rouva K menee vaihtoon joka tapauksessa ja seuraava vallankahvan hallitsija on vastakkaista sukupuolta.

Tyypillistä mun tuuria, että Argentiinassa on tietenkin tällä hetkellä meneillään yksi vuosisadan kylmimmistä keväistä. Onneksi jopa ne 20 astetta on kuitenkin aika paljon enemmän lämpöä, kuin mitä Helsingissä lupaillaan. Peukut pystyyn, että aurinko porottaa ja lämpöasteet nousee!

Kuva juurikin kuvan kauniista Mendozasta kuuden vuoden takaa.

Minne meni kesä 2015?

Kulunut kesä oli siitä erikoinen, että se kului ihan sumussa. Jotenkin tuntuu siltä, etten edes ehtinyt saada siitä kunnon otetta ennen kuin se oli jo ohi. En tiedä johtuuko se siitä, että kesäkuun alku meni reissussa Guatemalassa ja heti juhannuksen jälkeen aloitin uudessa työpaikassa. Olin menneenä kesänä ensimmäistä kertaa sitten 2012 koko heinäkuun töissä ja vaikkei ne heinäkuun kesäkelit mitään erikoisen upeita olleetkaan, tuntuu ettei koko heinäkuusta jäänyt mitään käteen. En edes muista koska olisin viimeksi viettänyt syntymäpäiväni töissä! Ehkä vuonna 2010. Vanhempieni mökillekin ehdimme koko kesän aikana tasan kerran, vaikkei meillä varsinaisesti viikonloput mitenkään hurjan täynnä ohjelmaa olleetkaan.

Viime viikolla kävin eräässä kirjakaupassa Helsingin keskustassa. Siellä oli kova joulutohina päällä ja joulukoristeitakin oli jo asetettu myyntiin. Myyjä yritti kassalla kovasti kehotella tarkastelemaan niitä joulukalentereita enkä halunnut uskoa, että minun pitäisi lokakuun alkupuoliskolla miettiä joulukalenterin ostoa. Vastahan olen hyväksynyt kesän loppuneen ja syksyn tulleen, mutta että nyt pitäisi jo olla ostamassa joulukalenteria. Ei kiitos. 

Haluaisin kovasti jatkaa blogiin kirjoittelua ja erinäköisiä ajatuksia ja postausideoitakin päästäni kyllä löytyy. Uuden työn alettua tuntuu vaan ihan mahdottomalta löytää aikaa blogille. Viimeaikoina en ole edes onnistunut löytämään aikaa pyykkäämiseen, koska en ole ehtinyt kun käydä kääntymässä ja nukkumassa kotona. Saati sitten, että ehtisin selailla ja valkkailla kuvia koneen ääressä. Onneksi en sentään tee töitä aamusta iltaan, vaan meillä on vapaa-ajalla treffejä ystävien kanssa ja muiden harrastusten parissa. 

Olen joka tapauksessa hankkinut uuden kameran ja ratkaissut läppärini tilaongelmat, ainakin toistaiseksi. Katsotaan auttaako tämä palaamaan blogikirjoittelun pariin. 

Nämä kuvat ovat Nicon ottamia siltä koko kesän ainoalta mökkireissulta. Kesäfiilistä oikein olan takaa, eikö vain?