Me gusta viajar, me gustas tú

Viimeisen kuukauden aikana nojatuolimatkailuni lähteenä on toiminut espanjalais-ranskalaisen muusikko Manu Chaon elämäkerta ja reissukirja Manu Chao - Maailman kiertäjä. Jos oikein muistan, niin tiedostin kyseisen herran olemassaolon ensimmäistä kertaa reilu 10 vuotta sitten Argentiinassa yhdysvaltalaisen vaihtarikaverin toimesta. Luultavasti olin kuitenkin jo kuullut  Me gustas tú -biisin joskus aiemmin. Maailmasta tuskin löytyy ketään, joka ei olisi kuullut kyseistä rillutusta aivan kyllästymiseen asti. Sehän toimii esimerkiksi aivan loistavana espanjan kielen oppimateriaalina.

Me gustan los aviones, me gustas tú

Me gusta viajar, me gustas tú

Me gusta la mañana, me gustas tú

Me gusta el viento, me gustas tú

Me gusta soñar, me gustas tú

Me gusta la mar, me gustas tú

Manu Chaon musiikista huokuu sellainen rento nomadimeininki, vaikkei laulujen aiheet aina niin leppoisia olisikaan. Olen aina tykännyt siitä miten niissä sekoitetaan kieliä ja erilaisia musiikkityylejä täysin huoletta.

Asuessani syksyllä 2009 Córdobassa, Argentiinassa innostuin heti kun kuulin Manu Chaon saapuvan kaupunkiin keikalle. Reilun kolmen tunnin keikka oli aivan mieletön ja tunnelma oli niin huikea, että live-elämys oli yksi parhaimmista. Myöhemmin kuulin, että Manulla onkin aivan erityinen suhde Córdobaan, jossa hän on jo vuosikausia tukenut La Luciérnaga -nimistä katulasten perustamaa kansalaisjärjestöä.

Eipä siis ollut ihmekään, että Manun elämäkerta alkaa nimenomaan Córdobasta ja hyväntekeväisyyskonsertista, jonka tuotot suunnattiin La Luciérnagalle. Kirjan "alkusoitossa" eli introkappaleessa kerrotaan lyhyesti Manun suhteesta kaupunkiin ja katulapsia tukevaan järjestöön. Konsertissa lavalle hyppää mukaan paikallinen katuräppäri Negro Chetto, johon tutustuin töiden puolesta Córdobassa asuessani yhden järjestömme hyväntekeväisyystempauksen puitteissa. Negro Chetto kertoo tavanneensa Manu Chaon juurikin La Luciérnagan kautta.

Tätä tekstiä kirjoittaessa palasin noihin Córdoban aikaisiin blogiteksteihin ja niiden joukosta löytyi tällainen. Olen kirjoittanut blogiin 18. syyskuuta 2009 tekstin otsikolla "Prejuicios" (ennakkoluulot), jossa lukee mm. näin:

"Vaikka sitä kuinka kuvittelee olevansa ennakkoluuloton ja avoin kaikelle ja kaikille, välillä herää todellisuuteen ja tajuaa, että se on mahdotonta. 

Tapasin keskustan plazalla Maurin kanssa päivystäessä meidän ikäisen n. 24 v. katupojan, joka oli edellisenä päivänä ollut maalaamassa toista Techon taloa keskustassa ---.

Aika kului siivillä, vaikka oli uskomattoman kylmä ja istuttiin keskellä liikenteen hälinää, tuulessa. Kuunneltiin Maurin kanssa tämän Lalan tarinoita elämästä ja kokemuksista. ---

Lala oli La Luciérnagan avulla päässyt kadulta pois, perustanut siivousyrityksen muiden nuorten kanssa, matkustanut São Pauloon töihin ja pari kuukautta sitten palannut Córdobaan. Ja kaiken lisäksi tuntee Manu Chaon, joka oli täällä viimeksi keikalla helmikuussa ja on rahottanut mm. poikien siivousfirmaa. 

Lala kertoi meille seikkailuistaan São Paulossa, Córdobassa ja tapaamisista Manu Chaon kanssa. Kaiken lisäks Lala kerto aikovansa perustaa bändin kavereittensa kanssa ja luki meille jo kirjottamiaan lyriikoita, jotka kertoi elämästä, rikkaista ja köyhistä. Olin aivan ymmälläni siinä kello 10 aamulla kuunnellessa näitä tarinoita.

Sen lisäksi, että Lala oli kokenut vaikean lapsuuden, asunut kadulla, varastellut ja nyt ansaitsi elantonsa siivoten -oli hän aivan hollilla Argentiinan historiasta, maailman tilanteesta, maan poliitiikasta ja jopa Irakin sodasta."

Tuo samainen siivousfirma mainitaan Manu Chaon elämäkerrassa. 

Manu Chaon elämäkerta on tarina siitä kuinka Manusta tuli maailmankuulu artisti, mutta samalla se tarjoaa rutkasti taustoja ja kontekstia tälle tarinalle ja eri elämänvaiheille. Tarina vie mukanaan rahtilaivalla yli Atlantin ja junalla läpi Kolumbian. Se kertoo tarinat eri biisien takana. Tämä elämäkerta saa sinut laittamaan Me gustas tú, Minha galera, Desaperecido, Bongo bong ja muut rillutukset soimaan!

Kirja sai minut muistelemaan noita Córdoba-aikoja ja tutkimaan vanhoja kuvia. Se oli siis oikein antoisaa luettavaa vähintäänkin siitä syystä, että siinä seikkaillaan minulle rakkaissa paikoissa: Barcelonassa, Pariisissa ja Latinalaisessa Amerikassa - erityisesti Argentiinassa.

Annoin kirjalle neljä tähteä, koska vaikka se olikin viihdyttävä ja mielenkiintoinen, täytyy myöntää, että oli se samalla ajoittain myös pikkuisen puuduttavaa lukemista. Ensimmäisten kappaleiden aikana perehdytään vähän liiankin yksityiskohtaisesti jokaiseen pieneenkin bändihankkeeseen ja 70- ja 80-lukujen Pariisin musiikkiskeneen.

Jos kuitenkin tunnistat itsessäsi pienen kulkurin ja Manu Chaon kaltaisen muusikkokulkurin elämäkerta kiinnostaa, niin suosittelen tätä nojatuolimatkaa!

Kirjan tiedot:

Manu Chao - Maailman kiertäjä (Clandestino: In Search of Manu Chao), Peter Culshaw, 2013. Suomentaja J. Pekka Mäkelä. Löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista.

Kirjavuosi 2015

Kuten jo neljänä aiempana vuonna, esittelen tänäkin vuonna edellisvuoden kirjakohtaamisia. Olin alkuvuodesta asettanut itselleni aika kunnianhimoisen tavoitteen goodreads-sivustolle, sillä ajatukseni oli saada kokonaiset 20 kirjaa luettua. Jäin tavoitteesta syksyn aikana pikkasen jälkeen ja luin lopulta vuoden 2015 aikana yhteensä nämä 17 kirjaa.

Pia Heikkilä - Operaatio Lipstick

Jennifer Clement - Varastettujen rukousten vuori

Nadeem Aslam - Sokean miehen puutarha

Matti Kääriäinen - Kehitysavun kirous

Markku Saksa - Ihmisiä ja elämää Meksikosta Tulimaahan
Xinran - Kiinan kadotetut tyttäret
Cecilia Samartin - La Peregrina
Isabel Allende - De amor y de Sombra
Leila Kiiskinen - Terkkuja Leilalta Italiassa
Tuija Wetterstrand - Kirjeitä Somaliasta, maa joka lakkasi olemasta
Rauli Virtanen - Reissukirja; matkalla kaikissa maailman maissa
Satu Rämö - Islantilainen voittaa aina
Johanna Pohjola - Mate, Etelä-Amerikan voimajuoma
Julio Cortázar - Todos los fuegos el fuego
Tatiana Goldman - La gente anda diciendo
Katri Merikallio - Matkalla, Martti Ahtisaaren tarina
Haruki Murakami - Los años de peregrinación del chico sin color

Vuosi 2015 näyttää olleen ensimmäinen vuosi pitkään aikaan, etten lukenut yhtään kirjaa englanniksi. Onpa hassua! Tämä johtuu täysin siitä, että suurin osa (yhdeksän) vuoden aikana lukemistani kirjoista oli kirjastosta lainattuja. Ennen ostin hurjan määrän käytettyjä kirjoja Brittien Amazonin verkkokaupasta, muttei siihen ole nyt Suomessa asuessa enää ollut tarvetta. En itse asiassa ollut edes tajunnut tätä ennen kuin rupesin nyt kirjoittamaan tätä listaa.

Mulla kävi hyvä tuuri, koska moni näistä kirjoista oli mun mielestä tosi hyviä. Fiktiivisistä kirjoista lemppareita oli ehdottomasti Varastettujen rukousten vuori sekä Murakamin Los años de peregrinación del chico sin color (ilmestynyt suomeksi nimellä Värittömän miehen vaellusvuodet). Ensimmäisestä kirjoitin jo alkuvuodesta täällä. Samassa yhteydessä kommentoin myös floppikirjaa, Operaatio Lipstick sekä ihan ok-kirjaa Sokean miehen puutarha.

Murakamin kirjasta innostuin muutama vuosi sitten, kun espanjalainen luokkakaverini kertoi, että siinä seikkaillaan Suomessa. Hypistelin kirjaa usein kirjakaupoissa Barcelonassa, mutten ikinä raaskinut ostaa sitä. Kunnes sitten sain viime kesänä lahjaksi Kindlen lukulaitteen ja päätin ostaa kirjan siihen. Päädyin itse asiassa espanjankieliseen version sen takia, että se taisi olla hieman englanninkielistä halvempi. Käännös kun käännös, kai se on ihan sama, kun ei kuitenkaan pysty alkuperäistä japaninkielistä teosta lukemaan. Tämä oli ensimmäinen sukellus japanilaiseen kulttuuriin, joka ei ikinä ole minua sushia enempää kiinnostanut. Tykkäsin!

Asiakirjoista mielenkiintoisimpia oli ehdottomasti Kehitysavun kirous sekä Kiinan kadotetut tyttäret. Ensimmäisestä voi olla montaa mieltä. Se oli kieltämättä vähän hutaisten kirjoitettu ja argumentoitu - liekö ollut kiire saada kirja joulumyyntiin toissa vuonna. Mielestäni siinä on kuitenkin aiheesta kiinnostuneella hyviä pointteja ja kipinää syvempään mietintään. Kiinan yhden lapsen politiikan seurauksista kertova Kiinan kadotetut tyttäret oli todella vaikuttava. Kirjassa kerrotaan usean kiinalaisen äidin ja tyttären karu tarina sekä avataan hieman Kiinan tilannetta, kulttuuria ja elämäntapaa tällaiselle Kiina-ummikolle. Mikään tässä maailmassa ei ole mustavalkoista.

Ulkomailla asumisesta kertovat Islantilainen voittaa aina, Kirjeitä Somaliasta sekä Terkkuja Leilalta Italiasta. Näistä ensimmäinen oli ihan reilusti lempparini! Islanti ei maana tai kulttuurina ole kovastikaan minua ikinä kiinnostanut, mutta tämä kirja sai ehdottomasti kiinnostumaan. Tykkään lukea Satun blogia, mutta kirja menee paljon pintaa syvemmälle, sekä avaa kulttuuria ja yhteiskuntaa monelta eri kantilta. Suosittelen ehdottomasti! Kirjeitä Somaliasta on nimensä mukaisesti kokoelma Tuija Wetterstrandin lähettämiä kirjeitä perheelle ja ystävilleen Suomeen 80-luvun lopun Somaliasta. Kiehtovia tarinoita maasta juuri ennen sisällissodan alkua. Terkkuja Leilalta Italiasta oli pienoinen pettymys, koska olen sillon tällöin lukenut Leilan blogia. Jos on vähänkään seurannut blogia, ei kirja tarjoa mitään uutta. Siihen on vaan koottu vanhoja blogikirjoituksia sellaisenaan.

Mielenkiintoisia toimittajien kirjoittamia reissukirjoja tuli viime vuonna luettua kaksin kappalein. Rauli Virtasen Reissukirja, jossa nimensä mukaisesti matkataan kaikissa maailman maissa, joissain vähän enemmän ja toisissa vähän vähemmän. Mielelläni olisin lukenut niistä tarinoista ja maista enemmänkin ja yksityiskohtaisemmin. Huikeita tarinoita mm. 70-luvun Etelä-Amerikasta -silloin oli vähän erilaista kierrellä maailmaa ilman internettiä, sähköposteja, whatsappeja ja visaelectroneja- ja maailman kriisialueilta.

Ihmisiä ja elämää Meksikosta Tulimaahan -kirjassa seikkaillaan myös Amerikoissa. Kirjassa käydään läpi Lattarimaiden historiaa ja nykyaikaa, kulttuuria ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Lattari-tuntijalle tässä ei ihan hirveästi mitään uutta ollut, mutta pointsit siitä, että kirjassa mennään todellakin vähän syvemmälle kuin Suomessa näkyvissä Lattari-uutisissa. Minua vähän häiritsi jotkut toistuvat (kirjoitus)virheet, mutta kirja tarjoaa oivan nojatuolimatkan kenelle tahansa Lattareista kiinnostuneelle.



Ainoa kirja, jonka lukeminen jäi viime vuonna kokonaan kesken oli Petojen aika. Samartinin La Peregrina oli loistavaa lentomatkalukemista, tunnit rapakon taakse kuluivat kuin siivillä (myös kirjaimellisesti)! Todos los fuegos el fuego on (juuri suomennettu Tuli on kaikki tulet) argentiinalaisen jo edesmenneen kirjailijan novellikokoelma. Viihdyttävin oli ehdottomasti ensimmäinen absurdi tarina Pariisin kesäisestä liikenneruuhkasta, muut ovat jo muistipuuroa.

Martti Ahtisaaren elämäkerta Matkalla -kirjan lukeminen oli pitkä prosessi. Aloitin lukemisen jo huhtikuussa, mutta jouduin välillä palauttamaan kirjan kirjastoon ja jonottamaan uudestaan omaa lukuvuoroani. Kirja olisi ollut helppo jättää kesken, mutta halusin kuitenkin kovasti lukea sen loppuun. Onneksi sain sen vihdoin loppuvuodesta lainaan uudestaan ja luettua viimeiselle sivulle asti. En väitä etteikö Ahtaasaari olisi saanut elämässään suuria aikaan, mutta yli 650 sivuista kirjaa olisi todellakin voinut vähän tiivistää eikä kertoa jokaista presidentin vaalikampanjan tekemistä ja median kommenttia niin pirun yksityiskohtaisesti. Yhtä kaikki, suosittelen tätä, jos yhtään yhteiskunnalliset asiat ja Ahtisaaren elämä ja projektit maailmalla kiinnostaa.

Viime vuoden kokemuksesta oppineena asetin itselleni hieman realistisemmaksi tavoitteeksi vuodelle 2016 lukea yhteensä 16 kirjaa. Toistaiseksi vuosi on alkanut hyvin, olen tässä vaiheessa lukenut jo kolme kokonaista kirjaa ja goodreads ilmoittaa, että olen kirjan aikataulua edellä. Jee!

Onko joku muu lukenut näitä kirjoja tai heräsikö kiinnostus? Lukuvinkkejä saa edelleen jakaa kommenttiboksissa!

Alkuvuoden lukemisia

Lukuinnostus nostaa taas päätään ja kuun vaihteessa on tullut urakoitua kirjojen kanssa pitkästä aikaa. Kollegan kanssa keskusteltuani muistin taas suomalaisten kirjastojen olemassaolon ja päädyin päivittämään kirjastokorttini. Edellisestä käynnistä taisi olla niin pitkä aika, että olivat heittäneet minut ulos järjestelmästä. Riemu oli suuri, kun tajusin kuinka paljon mielenkiintoisia kirjoja meidän pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyykään. Olen aina kuvitellut, että minun pitäisi tilata kaikki amazonilta ulkomailta asti. Mutta ei! Helmetin sivuilla henkilökohtainen varauslistani sen kuin vain kasvaa ja kotona ollaan tyytyväisiä, kun ostan vähemmän kirjoja omaksi. Nyt pelottaa, että kaikki varaamani kirjat osuu kohdalleni samaan aikaan ja sitten iskee paniikki. Ihan uskomatonta, että voin vain klikkailla kirjoja varaukseen ja sitten saan viestin, kun ne on matkustanut ympäri pääkaupunkiseutua minun luettavaksi ja haettavaksi haluamastani paikasta täysin ilmaiseksi. On meillä kyllä hieno systeemi!

Tässä vähän kommenttia alkuvuotena lukemistani kirjoista. Kaksi ensimmäistä on kyllä omasta kirjahyllystä, mutta viimeisin sitten ihan kirjaston hyllystä haettu. 

Sokean miehen puutarha - Nadeem Aslam

Sain Sokean miehen puutarhan viime vuonna tädiltäni synttärilahjaksi, enkä varmasti olisi muuten edes kirjasta kuullut. Kirjassa seikkaillaan Pakistanissa ja hitusen myös Afganistanissa, ajassa 9/11 jälkeen. Tarinassa käsitellään sotaa, rakkautta (kolmiodraamaa), ehkä hitusen politiikkaa ja myös inhimillisyyttä sekä ohimennen naisten asemaa. Kokonaisuudessaan tarina jättää vähän kylmäksi. Se on jotenkin repalainen, koska kirja on jaettu viiteen eri osaan. Pisteitä kauniista kannesta ja siitä, ettei tarina ole kokonaan ennalta-arvattavissa. Tämä kirja ei vaan yksinkertaisesti kolahtanut. Ehkä Hosseinin kirjojen jälkeen mikään "vastaava" ei enää yllä samalla tasolle ja tunnu sen takia miltään. Henkilöt jäävät vähän etäisiksi ja tarina tempaa mukaansa vasta ihan kirjan lopussa. Tässä oli jotain samaa kuin the House of the Mosque -kirjassa, jonka luin viime vuonna.

Operaatio Lipstick - Pia Heikkilä

Jos edellinen oli pienoinen pettymys, niin Operaatio Lipstick sitä vasta olikin. Olin jo pitkään halunnut lukea suomalaisen naisen kirjoittamaa chick littiä, joka sijoittui vielä niinkin kiinnostavaan paikkaan kuin Kabuliin ja expat-bubble-elämään. Lopputulos on karmaiseva. Anna on sinkku toimittaja, joka tekee päivät sotauutisia ja illat bilettää erilaisissa baareissa. Tuntuu, että koko kirja on vain itsensä toistoa ja hutaistu nopeasti vasemmalla kädellä. En näköjään kestä lukea sellaista juttua, jossa tulee tauotta myötähäpeän fiilis kirjan päähenkilöstä. Pitikö siitä tehdä niinkin bimbo suomalais-brittiläinen toimittaja, joka ajattelee vain minkä miehen kaataa seuraavaksi sänkyyn? Jossain vaiheessa tyyli muuttuu ja mukaan tulee vähän actionia, mutta loppuhuipentuma on erittäin ennalta-arvattavissa ja tylsä. Että pitikin mennä ostamaan tämä kirja viime kesänä! 

Varastettujen rukousten vuori - Jennifer Clement

Bongasin vahingossa joskus alkuvuodesta instagramista kuvan tästä kirjasta. Varastettujen rukousten vuori sijoittuu Meksikoon, köyhään kylään Guerreron osavaltiossa. Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu kirjoittajan keräämään faktatietoon. Tästä tuli ehdottomasti mun uusi lemppari! Tykkään lukea tällaista tosi tapahtumiin perustuvaa fiktiota, joka ei ole pelkkää lässynlässyä. Pääosassa on Ladydi, joka elää äitinsä kanssa pienessä naisten ja lasten kansoittamassa kylässä. Miehet ovat lähteneet töihin muille maille ja jättäneet perheensä oman onnensa nojaan. Naiset ovat kaivaneet talojensa pihoille kuoppia, jonne tyttäret juoksevat piiloon huumeparonien saapuessa maastureillaan.

"Nyt laitetaan sinut rumaks, äiti sanoi. --- Katselin peilistä, kun äiti hieroi hiilenpalaa naamaani. Elämä on julmaa, hän kuiskasi. --- Ruma tyttö on parasta mitä Meksikossa voi olla. --- Pienenä äiti puki minut pojan vaatteisiin ja sanoi minua Pojaksi. Kerroin kaikille, että poika tuli, äiti sanoi. Jos olisin tyttö, minut vietäisiin. --- Ehkä sinulta pitää lyödä hampaat irti, äiti sanoi. --- Kun tulin isommaksi, väritin valkoisen hammaskiilteen keltaisella tai mustalla tussilla, jotta hampaani näyttäisivät mädäntyneiltä. Ei ole mitään niin inhottavaa kuin saastainen suu, äiti sanoi."

Tykkäsin siitä, että tarinan kertojana oli lapsi, Ladydi. Kirja oli helppolukuinen ja vei nopeasti mukaansa. Luinkin sen ihan parissa päivässä, mikä on minulle aika epänormaalia. Luettuani kirjan huomasin, että kirjailija oli ollut viime keväänä käymässä Suomessa ja puhumassa Maailma Kylässä -festareilla. Harmi, etten ollut silloin täällä. Sattumalta myös viime viikonloppuna osui silmiin YLEn uutisartikkeli, jossa kerrotaan, että väkivalta vähenee Meksikossa, mutta väkivaltaisin osavaltio on juurikin Guerrero, jonne kirjan tarina sijoittuu. Tällä hetkellä Meksikossa "katoaa" keskimäärin päivittäin yli 13 ihmistä kuin tuhka tuuleen. 

Onko joku muu lukenut näitä?

Uusia suomalaisia ja eloa kahden kulttuurin suhteessa

Luin syksyllä viime vuonna ilmestyneen Uusia suomalaisia -kirjan. Se herätti minussa yllättävän paljon erilaisia ajatuksia, kirjan lukeminen sai aikaan oivalluksia ja samaistumista kirjassa esiintyvien henkilöiden kanssa. Uusia suomalaisia esittelee kaksitoista pariskuntaa, joista toinen on suomalainen ja toinen maahanmuuttaja. Parit kertovat molemmat omin sanoin kohtaamisestaan ja elämisestä kahden kulttuurin suhteessa. Enpä olisi arvannut, että Helsingissä solmituista avioliitoista jopa viidennes solmitaan nykyään suomalaisen ja ulkomaalaisen välillä. 

Kirjaa lukiessa tajusin kuinka onnellisessa asemassa me ollaan oikeasti oltu, vaikkei aina ole tuntunut siltä. Vaikka päässäni kiehui oleskelulupa-asioiden, asunnon löytämisen ja pankkitilin avaamisen kanssa päästiin me silti aika helpolla. Onneksi Nico on korkeasti koulutettu alalta, jossa ei ole korkeaa työttömyyttä ja jossa hän pärjää erinomaisella englanninkielellä. Onneksi hän löysi työpaikan nopeasti, jonka myötä oleskelulupakin tuli nopeasti. 

Mietin myös olisiko Suomeen muutto ollut haastavampi, jos ei oltaisi ennen sitä asuttu yhdessä muualla. Tuntuu siltä, että kaikkea helpotti se, että oltiin alunperin tavattu neutraalilla maaperällä, ei kummankaan kotimaassa. Silloin, kun otti päähän pystyi huoletta haukkumaan skotlantilaista ilmastoa, ilman että toinen ottaisi siitä nokkiinsa. Suhteen alkuvaiheessa ei pystynyt syyttämään toisen kulttuuria, jos iski kulttuurishokki.

Nyt ymmärrän, että asuminen toisen kotimaassa luo erilaisia paineita suhteelle. Eittämättä siitä kielitaitoisesta tulee se henkilö, joka hoitaa niitä virallisia asioita. Suomessa minä olen meistä kahdesta pääsääntöisesti se, joka soittaa huoltomiehelle, selvittää sähkösopimukset tai juttelee asunnonvälittäjän kanssa yksityiskohdista. On ihan normaalia, että hoidan asioita, koska tiedän mistä kysyä ja minne soittaa, kun taas toinen on ihan pihalla ja kaikki on uutta. Jossain muualla oltaisiin ehkä hoidettu ne yhdessä englanniksi tai espanjaksi tai ainakin oltu molemmat ihan yhtä pihalla.

Useamman vuoden ulkomailla asumisen jälkeen mun on helppo samaistua Nicon valitukseen liukkaista jalkakäytävistä ja ihan p*skasta loskakelistä. Väitän, että osaan nyt suhtautua Suomeen  ja kaikkeen suomalaiseen edes vähän objektiivisemmin ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen. En minäkään muistanut, millaista on liukastella hiekottamattomalla jalkakäytävällä ja pelätä kaatuvansa millä sekunnilla hyvänsä. Nyt ymmärrän, että on olemassa toinenkin todellisuus, jossa tämä liukastelu ja katolta putoava lumi ei ole arkipäivää. 

En oikeastaan edes osannut ennen meidän viime syksyn Suomeen muuttoa ajatella, kuinka paljon väliä asuinmaalla voisi olla. Huonon päivän tullen pystyttiin molemmat haukkumaan yhdessä typeriä skotteja, typeriä katalaaneja tai jopa typeriä buenosairesilaisia. Tähän asti oltiin aina eletty vain neutraalilla maaperällä, jossa kummallakaan ei ollut minkäänlaista etulyöntiasemaa. Siinä oli tietysti puolensa.

Toisaalta nyt Suomeen muuton myötä ymmärrän, kuinka suuri rikkaus on asua lähellä jo olemassa olevaa tukiverkostoa, ystäviä ja perhettä. Vanhemmilta saa tarvittaessa auton lainaan ja apua muuton kanssa. Voi soittaa isän poran kanssa apuun peiliä asettamaan. Ei tarvitse yksin kahdestaan selviytyä kaikesta. Bonuksena tietenkin myös se, että voi tavata osaa perheestä viikottain eikä vaan pari kertaa vuodessa. 

Kolikolla on tietenkin myös kääntöpuolensa. Se, että ollaan lähellä mun perhettä tarkoittaa tässä tapauksessa, että ollaan äärimmäisen kaukana Nicon perheestä. Helsingistä Argentiinaan on matka ehkä himpun verran pidempi kuin Barcelonasta Argentiinaan, ainakin Argentiinan suunnasta katsottaessa. Suomessa joudun joskus muistuttamaan perhettä tai ystäviä englannin puhumisesta, jos puhe lähtee liian pitkäksi aikaa lentämään vain suomeksi. Argentiinassa tätä ongelmaa ei ole, koska olen ihan yhtä paljon mukana keskusteluissa kun kaikki muutkin. Eittämättä tällä hetkellä mun perheen kanssa tulee oltua myös paljon enemmän yhteydessä, kun ne asuu kiven heiton päässä. 

"Siirtolaisuus ei ole välivaihe elämässä, vaan siitä tulee pysyvä olotila, kaksoiselämä. Meillä on kummassakin maassa ystäviä ja perhettä ja kumpikin ovat tärkeitä. Koko ajan on siksi osittain väärässä paikassa, mutta onneksi osittain oikeassakin."

Kirjan tekijän, toimittaja Anni Valtosen haastattelun voi kuunnella täältä.

Kirjavuosi 2014

Perinteitä kunnioittaen, laitetaan eetteriin viime vuoden kirjalista. Kulunut vuosi olikin kaikkien aikojen lukuvuosi, nimittäin nojatuolimatkailua tuli harrastettua yllättävän ahkeraan, vaikkakin harvoin kirjaimellisesti nojatuolissa. Luettua tuli yhteensä 19 kirjaa, mikä oli reilusti enemmän kuin viime vuonna ja yli tavoitteenkin. Laitoin nimittäin itselleni tammikuussa goodreads-sivustolle tavoitteeksi vaivaiset 15 kirjaa ja onnekseni ylitinkin sen reilusti. Sen lisäksi, että tänä vuonna luin ennätysmäärän kirjoja sitten nuoruusvuosien, luin myös näköjään ennätysmäärän kirjoja suomeksi.

Guillermo Barrantes - Buenos Aires es leyenda

Mario Vargas Llosa - Vuohen juhla

Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki

Aniko Villalba - Días de viaje

Malala Yousafzai - I am Malala

Kader Abdolah - The House of the Mosque

Merja Mähkä - Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois

Chimamanda Adichie - Half of a Yellow Sun

Deborah Rodriguez - The Little Coffee Shop of Kabul

Annu Kekäläinen - Leiri

Cecilia Samartin - Broken Paradise

Greg Mortenson - Stones into Schools

Reeta Paakkinen - Kotona Istanbulissa

Mary Higgins Clark - Kuin kaksi marjaa

Rosa Liksom - Hytti nro 6

Anni Valtonen - Uusia suomalaisia

Gaile Parkin - Kigalin kakkukauppa muuttaa

Heikki Aittokoski - Narrien Laiva
Nura Farah - Aavikon tyttäret

Viime vuonna vastaavan katsauksen tehtyäni sain kommenttiboksiin yhden kirjasuosituksen. Päädyinkin tilaamaan kirjan Amazonilta ja siitä tuli yksi lempikirjoistani. Kyseessä on Broken Paradise, joka tunnetaan myös nimellä Ghost Heart (suomeksi Nora & Alicia). Kirja vie aikamatkalle 50- ja 60-luvun Kuubaan, se kertoo kahden serkuksen elämästä ennen ja jälkeen Kuuban vallankumouksen. Toinen serkuksista pakenee perheineen Yhdysvaltoihin, mutta yhteydenpito jatkuu kirjeitse. Kerronnassa ovat vastakkain vaikea elämä Kuubassa vallankumousvuosien jälkeen sekä toisaalta vaikea sopeutuminen Yhdysvaltoihin kuubalaisena siirtolaisena. Tarina vei onnistuneesti mukanaan ja olisinkin toivonut, että se olisi jatkunut pidempään. Suosittelen!

Afganistaniin sijoittuvia kirjoja luin kaksi, vähän enemmän hömppää edustavan The Little Coffee Shop of Kabul (josta kirjoitin jo täällä) sekä Mortensonin Stones into Schools, joka kertoo  kirjoittajan lukuisista projekteista Afganistanissa ja Pakistanissa tyttökoulujen rakentamisen parissa. Ihailtavaa työtä ja erittäin mielenkiintoista luettavaa. Iraniin sijoittuva The House of the Mosque oli myös omalla tavallaan viihdyttävä. Se kertoo yhden suurperheen elämästä ja kommelluksista Iranin vallankumouksen aikoihin - ennen ja jälkeen. 

Vuoden toiseksi lemppariksi nousi Vuohen juhla, ihan ehdottomasti. Se taas sijoittuu Dominikaaniseen Tasavaltaan ja kertoo yli kolmekymmentä vuotta kestäneen diktaattori Rafael Trujillon julmasta hallinnosta ja sen kaatumisesta. Sopivasti politiikkaa, historiaa ja jännitystä. Kirjoitin siitä tarkemmin aiemmin keväällä, samoin kuin Minä olen Malala ja Taivasten Vanki -kirjoista, jotka veivät niinikään mennessään.

1990-luvun Somaliasta kertova Aavikon tyttäret on ensimmäinen somalialaisen suomeksi kirjoittama kirja. Odotin siltä ehkä vähän enemmän, jotain uutta. Olen aiemmin lukenut vastaavia tarinoita (mm. somalialaisen Ayaan Hirsi Alin elämänkerrat), joten tämä fiktiivinen tarina ja sen kulku oli aika ennalta arvattavissa. Kirjaa lukiessa muistui useaan kertaan mieleen Tuhat loistavaa aurinkoa, muttei tämä yltänyt sen tasolle.

Merja Mähkän Ihanasti Hukassa oli rentoa reissukirjalukemista. Sekä Mähkän tarinat, että alkuvuodesta lukemani argentiinalaisen reissari Aniko Villalban Días de viaje saivat reissukuumeen aikaiseksi. Onneksi se on nyt ehtinyt vähän laantua. Myöhemmin keväällä tapasinkin Anikon livenä Barcelonassa. Paakkisen Kotona Istanbulissa oli vähän kuin kirjaversio ulkosuomalaisen blogista - tykkäsin kovasti. Se oli oiva sukellus turkkilaiseen kulttuurin suomalaisin silmin.

Annu Kekäläisen Leiri sekä Chimamandan Half of a Yellow Sun eivät tehneet niin suurta vaikutusta, vaikka antavatkin ainutlaatuiset katsaukset; toinen Pohjois-Keniassa sijaitsevan pakolaisleirin elämään sekä toinen Nigerian historiaan. Kirjoitin molemmista tarkemmin jo kesällä. Tälle uudelle vuodelle onkin suunnitelmissa lukea vuorostaan Chimamandan Kotiinpalaajat, joka odottaa jo kirjahyllyssä.

Kigalin kakkukauppa muuttaa ei mielestäni edeltänyt edeltäjänsä tasolle, nimittäin ensimmäinen osa oli paljon viihdyttävämpi. Liksomin Hytti nro 6 oli ehkä ärsyttävin ikinä, teki mieli jättää se kesken useaan kertaan, mutta niin vain pinnistin loppuun asti. Buenos Aires es Leyenda on täynnä erikoisia urbaanilegendatarinoita, meni ihan yli äyräiden. Higginsin Kuin kaksi marjaa oli ihan viihdyttävää ja helppoa kesälukemista. Harvoin tulee luettua jenkkidekkareita. Tämä eteni ihan mukavasti, mutta jäänee viimeiseksi.

Uusia suomalaisia ajattelin ottaa pohdintaan ihan omana tekstinään, se herätti paljon ajatuksia omasta tilanteesta. Aittokosken Narrien Laiva - Matka pieleen mennessä maailmassa oli myös yksi vuoden kohokohdista. Olin odottanut sen lukemista pitkään, koska seurasin blogia, jotta Aittokoski piti kirjaa kirjoittaessaan. Narrien laiva vie Lontoon öky-öky-huutokauppoihin, Nicaraguan maaseudulle tutkimaan mitä kaikkea Suomen kehitysyhteistyövaroilla on siellä tehty, Mogadishun pakolaisleirille, Bangladeshin surullisen kuuluisiin vaatetehtaisiin, Ukrainaan sekä Kabulin nuorten skeittipuistoon. Tykkäsin tästä erittäin paljon. Oli todella mielenkiintoista lukea nimenomaan kaikesta tutkimusprosessista ja säädöistä, mitä toimittaja joutui kirjaa työstäessään tekemään - myös niistä hankaluuksista, kuten epäonnistunut tutkimusmatka Päiväntasaajan Guineaan. Alussa ylimaalinen historiapläjäys hieman häiritsi, mutta siitäkin päästiin yli.

Huikea kirjavuosi siis 2014 ainakin oli, jos ei muuta. Tarinat veivät Somaliasta Iraniin, Nigeriaan, Istanbuliin, Pakistaniin, Afganistaniin, Dominikaaniseen Tasavaltaan, Kuubaan sekä ympäri maailman. Toivotaan, että ensi vuonna ehdin lukea vähintään yhtä paljon.

Jos joku muu löytyy goodreadsista, niin klikkailkaa ihmeessä kaveriksi ja antakaa lukuvinkkejä! Uudelle vuodelle laitoin erittäin mahtipontisesti lukutavoitteeksi 20 kirjaa.

Kirjamietteitä

Päätin pitkästä aikaa jakaa teille muutamia hiljattaisia lukukokemuksiani. Tämä vuosi on lähtenyt ainakin lukemisen suhteen erittäin hyvin käyntiin. Laitoin goodreads-sivustolle itselleni tälle vuodelle tavoitteeksi 15 kirjan lukemisen ja nyt ollaan jo neljä kirjaa aikataulua edellä. 

Sain kaverilta lainaan Annu Kekäläisen kirjan "Leiri", ja hyvä niin, sillä en olisi muuten edes tiennyt kyseisen kirjan olemassaolosta. Se kertoo Kakuman pakolaisleirin elämästä, sen asukkaista ja asukkaiden tarinoista. Kakuman leiri perustettiin Pohjois-Keniaan jo vuonna 1992 alunperin tilapäiseksi asuinpaikaksi sotaa paenneille pakolaisille. Vielä yli 20 vuotta myöhemmin leiri on pystyssä,  se on yksi maailman suurimmista pakolaisleireistä ja Kansainvälisen Pakolaisyhdistyksen mukaan siellä asustaa nykypäivänä noin 150 000 ihmistä, yhteensä yhdeksästä eri maasta. Kekäläinen asui leirillä kevään 2008 aikana kolme kuukautta ja kirja perustuu sen ajan muistiinpanoihin ja haastatteluihin. 

Kirja oli toisaalta erittäin mielenkiintoinen ja se kuvaa onnistuneesti päivittäistä elämää jättimäisellä pakolaisleirillä keskellä Afrikan kuumuutta. Minua kuitenkin häiritsi ajoittaiset runolliset pätkät, jotka mielestäni vie vähän uskottavuutta ja pohjaa muulta asiatekstiltä. Vaikka kyseessä on periaatteessa tietokirja, heilutaan siinä välillä runollisuuden rajoilla. Ajoittain kerronta oli myös vähän sekavaa, kerrottiin yhdestä henkilöstä ja välissä hypättiinkin toisen ihmisen tarinaan, mikä häiritsi lukemista ainakin kirjan alussa. Minua toisaalta myös ärsyttää joidenkin faktojen toistelu, se on lukijan aliarvioimista tai huolettoman tarkistuksen tulos. On ärsyttävää lukea samoja faktoja sivu toisensa jälkeen. Silti kirja on ihailtava suoritus siinäkin mielessä, että Kekäläisen onnistui liikkua leirillä pitkälti oman tahtonsa mukaan, eikä hän haastatellut vain jonkin kansainvälisen järjestön hänelle valitsemia leiriläisiä. 

Pienestä ärsytyksestä huolimatta suosittelen tämän kirjan lukemista aiheesta vähänkään kiinnostuneille. En ollut aiemmin lukenut pakolaisleirielämästä, joten siinä mielessä tämä oli ihan uudenlainen lukukokemus. En myöskään ollut koskaan miettinyt sellaisia pakolaisleirien huonoja puolia, jotka tässä kirjassa tulee usein esiin. Ei pelkästään sotaa ja taisteluita pakenevat, vaan myös muut köyhistä kylistä kotoisin olevat ihmiset saapuvat pakolaisleireihin paremman elämän toivossa, niissä kun yleensä ainakin tarjotaan saapujille katto pään päälle sekä suoritetaan säännöllistä ruuanjakelua. Toiset saapuvat pakolaisleirille kuultuaan huhuja länsimaihin lennätetyistä naapureista. Näin ollen leirin asukkaat eivät ole pelkästään "pakolaisia", sanan alkuperäisessä merkityksessä. (Pakolainen on henkilö, joka joutuu pelkäämään joutuvansa kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansalaisuuden, sosiaalisen aseman tai poliittisen mielipiteen johdosta.) Toisaalta kirja saa miettimään, voiko valehtelu olla oikeutettua. Useiden pakolaisten kertomia tarinoita kyseenalaistetaan, sillä ne saattavat muuttua moneen kertaan. Mutta jos länsimaihin pääsee kiintiöpakolaiseksi vain ne, joilla on kaikkein karmein ja surkein tausta, niin ei ihmekään, että tarinoita väritellään. Voiko näitä ihmisiä tuomia? Varmasti samassa tilanteessa kuka tahansa päätyisi tekemään samoin. Ei ole helppoja ratkaisuja näille asioille. Toisaalta ihmisiä on vaikea saada palaamaan kotikyliinsä, vaikka sota ja taistelut olisivat ohi, koska usein heitä odottavat siellä kurjemmat oltavat kuin kansainvälisellä leirillä. Ajatus leirin sulkemisesta on siis aika mahdoton, vaikka toisaalta ymmärtääkseni päätökset ja ratkaisut tehdään pitkälti lyhyen aika välin suunnittelulla.

Deborah Rodriguezin "The Little Coffee Shot of Kabul" oli aika paljon kevyempää luettavaa. Kirja sijoittuu Kabuliin, jossa pommitkin räjähtää, mutta se oli silti ns. kevyempää "chick-littiä". Ensimmäisten sivujen jälkeen olin ehkä vähän pettynyt, mutta kirja vei kuitenkin nopeasti mennessään. Vaikka tämä on periaatteessä "hömppää", niin samalla pääsee hyvin sukeltamaan afganistanilaiseen kulttuuriin sekä maan tapoihin ja todellisuuteen.

Kirjassa kuvaillaan viiden naisen elämää, murheita, iloja ja suruja. Osa heistä on expatteja ja osa paikallisia afganistanilaisia. Pääosassa on amerikkalainen Sunny, joka pyörittää suosittua kahvilaa Kabulissa yhdessä paikallisten kanssa. Vaikka tarina sijoittuukin haastaviin olosuhteisiin, oli se silti aika lepposta luettavaa ja loppui nopeasti kesken. 

Mielenkiintoista oli lukea kirjan lopusta löytyvä kirjailijan haastattelu, josta käy ilmi että kirja ei olekaan ihan pelkkää fiktiota. Kirjailija itse lähti Afganistaniin vuosituhannen alussa, ensin kauneuskoulua perustamaan ja toimi myöhemmin myös kahvilan omistajana. Samalta kirjailijalta on aiemmin ilmestynyt "Kabulin kauneuskoulu" -niminen teos, joka on seuraavaksi luku- ja hankintalistallani ja ainakin suomennettu -tästä toisesta en ole varma. 

Aiemmin keväällä luin Afrikkaan sijoittuvan Chimamanda Ngozi Adichien tunnetun "Puolikas keltaista aurinkoa" -kirjan. Tämä taisi olla ensimmäisiä lukemiani ei Sudaniin tai Somaliaan sijoittuvia afrikkalaisia kirjoja. Vaikka kyseessä on periaatteessa fiktiivinen kirja, opin paljonkin uutta. En etukäteen tuntenut Nigerian historiaa ollenkaan, mutta nyt minulla on siitä ainakin jonkinlainen käsitys.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan, se kertoo ajasta ennen Biafran sotaa sekä itse sota-ajasta. Tarinan pääosassa on useita henkilöitä, muun muassa kaksoset Olanna ja Kainene, Olannan mies Odenigbo ja taloudenhoitaja Ugwu sekä Kainenen miesystävä, englantilainen Richard. Henkilötarinat kietoutuu toisiinsa ja kerronta vuorottelee eri ihmisten välillä. Lisäksi kirjassa liikutaan kahdella eri ajanjaksolla, joka sai minut jossain vaiheessa vähän hämilleen lukemisen edetessä hitaammin. 

Tätä kirjaa on hehkutettu aika paljon, joten odotukset sitä kohtaan oli erittäin korkeat. Jostain syystä olin kuitenkin ehkä hieman pettynyt. Tarina etenee ajoittain aika hitaasti, varsinkin alussa, mistä johtuen tuli sellainen fiilis, että olisi varmaan vähempikin riittänyt (kirjassa on yli 400 sivua). Tiedä sitten johtuiko tämä siitä, että luin kirjaa englanniksi ja luin välissä muitakin kirjoja. Ehkä vielä tartun joku päivä johonkin toiseen kehuttuun Chimamandan kirjaan.

Tässä vielä lopuksi Chimamanda Ngozi Adichien loistava TED-talk, jossa hän kertoo miksi meidän pitäisi kaikkien olla feministejä. Se ei varsinaisesti liity kirjaan tai aiheeseen mitenkään, mutta on mielestäni silti katsomisen arvoinen. 

Onko kukaan muu lukenut näitä?

Alkuvuoden lukukokemuksia

Kuten jo mainitsinkin, muutaman viikon netittömyys sai minut kuluttamaan kirjoja viime viikkojen aikana aivan ennätysmäisesti. Olen löytänyt itsestäni sen lukutoukan, joka lapsena istui keskikesällä aurinkoisena päivänä mökin sisällä lukemassa kirjoja, jotka aina loppuivat kesken ennen kuin koitti seuraava visiitti kaupunkiin ja pääsi kirjastoon tankkamaan varastoja. Tässä siis neljä kirjasuositusta. Suositusta sen takia, että pidin kaikista ihan hirmuisesti.

Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki

Joulupukin tuoma Taivasten vanki oli oikein positiivinen yllätys. Tykkäsin aikoinaan Tuleen varjosta tosi paljon, joskin Enkelipeli oli pienoinen pettymys. Taivasten vanki yltää mun mielestä ensimmäisen rinnalle, vaikka se jää hieman tyngäksi. Tuntui siltä, että kirja jäi hieman kesken ja se onkin paljon ohuempi kuin kaksi edeltäjäänsä. Tässäkin kirjassa tarinan keskiössä ovat herra Sempere, hänen poikansa Daniel ja heidän kirjakauppansa. Kirjakaupan työntekijä Fermín ja hänen elämäntarinansa ennen kirjakaupan työntekijäksi päätymistä on tällä kertaa kirjan (jännä) punainen lanka. Kerronta (ja käännös) on niin loistavaa, että tarina vie täysin mennessään ja sitä voi kuvitella itsensä Barcelonan hämärille kaduille 50-luvulle. Periaatteessa Ruiz Zafónin kirjat voi lukea yksinäisinä tarinoina, mutta tässäkin kirjassa viitattiin jonkin verran edellisissä kirjoissa kerrottuihin asioihin, jotka ei mullakaan enää olleet täysin muistissa. Ehkä sen takia nämä olisi parempi lukea järjestyksessä. Luin tämän kirjan kahdessa päivässä, niin mukaansatempaava se oli.

Malala Yousafzai - Minä olen Malala

Malalan elämänkertaan tarttumista olenkin odottanut jo kuukausia. Kun se sitten taannoisella Carrefourin reissulla tuli vastaan, päätin nakata kirjan ruokakoriin. Heille, jotka eivät kyseisen tytön tarinaa vielä tunne, todettakoon että 16-vuotias, pakistanilainen Malala tuli maailmalla tunnetuksi viimeistään lokakuussa 2012 jouduttuaan koulusta kotiin matkatessaan Talibanin luodin ruuaksi. Jälki oli niin pahaa, että hänet kiidätettiin lopulta Britteihin sairaalahoitoon. Malala on nuoresta iästään huolimatta ollut aktiivinen tyttöjen koulutuksen puolesta puhuja ja sekös sai talibanit suuttumaan. Hän on myös kaikkien aikojen nuorin ehdokas Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Tämä kirja on mielenkiintoinen ja inspiroiva tarina nuoren pakistanilaisen tytön elämästä ja arjesta toisella puolella maapalloa. Vuoden 2012 lokakuun jälkeen Malala ei ole päässyt palaamaan Pakistaniin vaan asuu nykyään turvallisuussyistä Englannissa perheensä kanssa. Malalan haastattelu ilmestyi hiljattain Hesarissa ja kirja on vihdoinkin käännetty myös suomen kielelle. 

Mario Vargas Llosa - Vuohen juhla

Vuohen juhlaa rupesin lukemaan jo toissa vuonna espanjaksi koulukaverin suosituksesta. En kuitenkaan pysynyt tarinassa mukana ajassa ja paikassa hyppivän kerronnan sekä hitaan lukutemmon (lähinnä koulutöiden määrän) vuoksi. Kirja jäi kesken (siinä on yli 600 sivua!). Kunnes sitten löysin suomenkielisen version omasta kirjahyllystäni Suomessa viime joulukuussa. Vuohen juhla on tarina yhdysvaltalaistuneen Uranian paluusta kotiin Dominikaanisen Tasavaltaan monen kymmenen vuoden jälkeen. Samalla se kertoo yli kolmekymmentä vuotta kestäneen diktaattori Rafael Trujillon julmasta hallinnosta ja sen kaatumisesta. Kirjasta löytyy sekä fiktiivisiä henkilöitä (Urania), että todellisia Trujillon hallinnon aikaisia poliitikkoja ja diktaattorin salamurhan suunnittelijoita. Välillä lukuisia henkilöhahmoja ja heidän tekemisiään on vaikea seurata, mutten antanut sen häiritä tarinan etenemistä. Kirja vie mennessään. Siinä on sopivasti jännitystä, politiikkaa ja historiaa. Vuohen juhla kuvailee diktaattorin vallan hallussapitoa ja ihmisten manipulointia. Mitä kaikkea ihmiset ovatkaan valmiita tekemään ja katsomaan sivusta pysyäkseen diktaattorin suosiossa ja säilyttääkseen työpaikkansa. Ei ihme, että Vargas Llosa on nobelisti ja Vuohen juhla onkin muuten hänen parhaana pidetty teos.

Aniko Villalba - Días de viaje

Días de viaje taas on aivan erilainen lukukokemus. Se on nuoren argentiinalaisen matkabloggari Anikon kirjoittama kokoelma mietteitä matkoilta ja kotoa. Kirja kertoo matkan tekemisestä, loman (vacaciones) ja matkan (viaje) eroavaisuuksista sekä ihmisten kohtaamisista ympäri maailmaa. Tarinoita löytyy Aasiasta, Lattareista sekä Euroopasta. En enää muista mitä kautta päädyin aikoinaan Anikon blogia lukemaan, mutta siitä on ainakin yli vuosi. Tammikuussa Buenos Airesissa ollessa käytin tilaisuutta hyväksi ja ostin hänen kirjansa (postimaksu Eurooppaan olisi tullut vähän liian hintavaksi). Kävin loppujen lopuksi hakemassa sen hänen kotitalonsa ovivahdilta, koska Aniko itse oli reissussa. Vastoin läheistensä ohjeita Aniko toteutti unelmansa ja elää nykyään kirjoittamalla ja matkustamalla, käymättä kokopäivätöissä toimistossa 50 viikkoa vuodessa (Argentiinassa kesälomat on yleensä 2 vkoa pitkiä). Kirjassa, kuten blogissakin, on ihan parasta pohtiva kerronta, joka ei ole pelkkää "kävin tuolla ja söin tätä, joka maksoi näin paljon". Blogi ja kirja on molemmat oikein inspiroivia ja saavat lukijan uskomaan, että maailmasta löytyy vaikka kuinka paljon hyväntahtoisia ja vieraanvaraisia ihmisiä. Ei sillä että olisin sitä omien kokemusteni perusteella kovasti epäillytkään. Ja mikä parasta (tai pahinta), tämän lukukokemuksen jälkeen tekee mieli napata reppu selkään ja lähteä reissuun. Aniko kirjoittaa blogiaan espanjaksi, mutta jos ei muuta, niin kannattaa ainakin käydä ihailemassa hänen upeita valokuviaan.

Unohdin muuten jo aiemmin mainita, että minut löytää goodreads-sivustolta täältä. Olen ollut ihan fiiliksissä sivun löytämisen jälkeen, sillä sen avulla on niin helppo pitää kirjaa luetuista kirjoista ja se osaa arvostelujen perusteella suositella uusia mielenkiintoisia kirjoja. Nuorempana kirjasin kaiken ylös käsin ruutuvihkoon, mutta nyt tiedot löytyy helposti yhdestä paikasta. Aivan loistavaa!

Onko kukaan muu lukenut jonkun näistä kirjoista? Mitä mieltä olitte?

Kirjavuosi 2013

Perinteiden mukaan, listasin taas edellisvuoden aikana lukemani kirjat. Vuoden 2013 aikana luin jopa kokonaiset 12 kirjaa, joten sain onneksi parannettua aika merkittävästi edellisvuoden seitsemästä.

Candelaria & Herman Zapp - Atrapa Tu Sueño

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Barbara Demick - Suljettu maa, elämää Pohjois-Koreassa

Gaile Barkin - Baking Cakes in Kigali
Malalai Joya - Raising My Voice
Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa
Loung Ung - First they killed my father
Pirkko Lindberg - Maailmanmatka
Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt
Ingrid Betancourt - Even Silence Has an End: My Six Years of Captivity in the Colombian Jungle
Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot- Pjongjangin Akvaariot
Daniel Tunnard - Colectivaizeishon

Luin pitkästä aikaa enemmän suomeksi, mikä on aika hyvä juttu, ottaen huomioon, että suomen kieltä tulee nykyään puhuttua paljon vähemmän kuin ennen. 

Vuosi alkoi kepeällä kirjallisuudella. Atrapa tu sueño on argentiinalaisen pariskunnan matkakirja Buenos Airesista Alaskaan, siitä kerroin jo keväällä täällä. Kirja on käännetty ainakin englannin kielelle, joten sitä kannattaa tutkia, jos hieman erilaiset matkakertomukset kiinnostavat. Toinen tänä vuonna lukemani matkakirja on Pirkko Lindbering Maailmanmatka. Se herätti aikamoisia ristiriitaisia tunteita, joita kuvailin aiemmin täällä.

Luin tämän vuoden aikana ensimmäistä kertaa muutaman Pohjois-Koreasta kertovan kirjan. Ensin Suljettu Maa -teoksen, josta kirjoitin jo viime keväänä täällä. Se teki suuren vaikutuksen, minkä ansiosta päädyin myöhemmin lukemaan muita kyseiseen maahan sijoittuvia kirjoja. Syksyllä luin Pohjois-Korean vankileireistä kertovan kirjan, Pjongjangin Akvaariot. Sitä lukiessa osasin jo entuudestaan vähän odottaa mitä tuleman piti. Vaikuttava tarina tämäkin, vaikkei mielestäni ihan edellisen vertaiseksi yltänyt. Jos jotain Pohjois-Koreaan liittyvää kiinnostaa lukea, niin suosittelisin ennemmin Suljettu Maa -kirjaa. First they killed my father tulee vähän samalta suunnalta, nimittäin se kertoo Kambodžassa syntyneen ja kasvaneen Loung Ungin perheen tarinan ja maan hurjista tapahtumista vuosina 1975-1979. En tiennyt etukäteen maasta juurikaan mitään, mutta kirja oli oikein koskettava. Se kertoo työleireistä, lapsisotilaista ja nälästä Pol Potin hallinnon aikana. Suosittelen!

Jotain suomalaista kirjallisuutta tuli myös luettua. Teemestarin kirjasta olen kirjoittanut aiemmin täällä. Tämä tarina sai minut innostumaan lukemisesta aivan uudelleen. Kirja tuli luettua yhdessä illallassa ja pisti kyllä miettimään maailman menoa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Kesällä gradua kirjoittaessa luin muutaman Afganistaniin liittyvän kirjan, ihan vain oikeaan tunnelmaan päästäkseni. Tuhat Loistavaa Aurinkoa oli mielestäni aivan loistava. Aivan niin juuri kuin sitä on joka tuutista ylistettykin. Yleensä suhtaudun tälläisiin massaylistyksiin hieman epäilevästi, mutta tässä tapauksessa se oli täysin turhaa. Kirja loppui ihan liian nopeasti, sillä olisin oikein mielelläni jatkanut tämän tarinan seuraamista vielä pidempäänkin. Siihen pystyi eläytymään niin täysillä, että oli vaikea muistaa kyseessä olevan vain fiktiivinen tarina. Toinen Afganistaniin sijoittuva kirja oli Malalai Joyan omaelämäkerta Raising My Voice. Malalai valittiin Afganistanin parlamenttiin vuonna 2005, mutta joutui pian vaikeuksiin puhuessaan suunsa liiankin puhtaaksi ja arvostellessaan entisten sotaherrojen ja -rikollisten pääsyä parlamentin jäseniksi. Siitä alkoikin uhkaukset ja murha-aikeet tätä nuorta naista kohtaan. Kirja oli odottanut hyllyssäni lukemista ainakin kolmisen vuotta. Onneksi sain sen luettua, nimittäin se antoi hyvää lisäperspektiiviä gradun kirjoittamiseen. Vaikuttava persoona ja mieleen painuva kirja, vaikkakin hieman itseään toistava.

Baking Cakes in Kigali on joskus vuosia sitten päätynyt muutaman klikkauksen jälkeen Amazonista kotiin ja odottanut sekin lukuhetkeä jo pitkään. Onneksi sain sen vihdoin luettua. Kyseessä on oikein hellyyttävä tarina kakkumestari Angelista, joka asuu Rwandassa expat-yhteisön sisällä ja leipoo kakkuja eri tilaisuuksiin. Erittäin miellyttävä lukukokemus, jonka teki minulle henkilökohtaisesti mielenkiintoiseksi tuo kansainvälisten järjestöjen työntekijöiden muodostaman expat-yhteisön kuvailu "paikallisen" ja ulkopuolisen silmin. Angel ottaa kakun leivonnan tosissaan, jokaisen asiakkaan kanssa keskustellaan teekupin ääressä millainen kakku juhlaa varten leivotaan ja samalla autetaan kuuntelemalla asiakkaan huolia. Ihanan leppoisa tarina!

Petra Delicado ja merkityt tytöt on dekkari, joka sijoittuu Barcelonaan. Sen takia sen alennusmyynnistä alun perin ostinkin. Loppujen lopuksi kaupunki ei kummoisesti kirjassa tullut ilmi, mitä nyt välillä mainittiin muutama kaupunginosa ohimennen. En yleensä luo dekkareita, joten tämä oli kivaa vaihtelua. Sopi hyvin kevyeksi lomalukemiseksi, mutten välttämättä rupea lukemaan jatko-osia. En ainakaan tähän hätään. Tarina eteni ihan mukavasti, vaikka rikostutkimukset sujuivat hitaasti ja pääosan nainen oli hieman reppana. Espanjassa dokkarisarjasta on ilmeisesti tehty jopa tv-sarja. Oli muuten jännä lukea näinkin vanhaa kirjaa (90-luvulta), jossa kännyköitä ei vielä ollut olemassa ja puhuttiin pesetoista. Tuntui toisinaan siltä kun lukisi jotain historiallista opusta.

Ingrid Betancourtin kirja Even silence has an end oli todella vaikuttava. Kirja on yli 500 sivua pitkä, minkä ansiosta lukukokemus kesti hieman, muttei se mun mielestä käynyt yhtään tylsäksi. Betancourt kertoo kuusi ja puoli vuotta kestäneestä panttivankeudestaan Kolumbian viidakossa FARC:in vankina. Vaikkei median kertomia oikeita tapahtumia Betancourtin kokemuksista ja vapautumisesta muistaisikaan, kirjan nimestä käy ilmi, että hän oli vankina yli kuusi vuotta. Silti tarinaan ja pakoyrityksiin tuli lukuhetkellä eläydyttyä sen verran hyvin, että koko ajan toivoin hänen onnistuvan yrityksissään päästä pois FARCin käsistä ja jännitin.. vaikka siis tiesin jo etukäteen hänen epäonnistuvan. Jotenkin yllättävää oli mun mielestä lukea panttivankien välillä vallitsevasta kilpailusta ja vihamielisyydestä, olivathan he kaikki täysin "samassa veneessä", eivätkä niinkään toistensa vihamiehiä. Betancourt sai itse asiassa paljon kritiikkiä niskaansa julkaistuaan kirjan muutama vuosi sitten, erityisesti niiltä kanssapanttivangeilta, joiden mielestä tilanne leirillä oli usein ollut erilainen kuin mitä Betancourt antoi ymmärtää. Hän oli presidenttiehdokas Kolumbiassa, sekä Ranskan ja Kolumbian kansalainen kun hän joutui panttivangiksi, mikä tietenkin johti siihen, että hänen tilanteestaan puhuttiin ympäri maailmaa ja Eurooppaa ihan eri tavalla kun muiden vähän "tavallisimpien" panttivankien tilanteesta. Tämä osaltaan loi jännitettä panttivankien välille. Suosittelen tätä kirjaa oikein lämpimästi!

Colectivaizeishon oli ehdottomasti yksi vuoden viihdyttävimmistä lukukokemuksista. Kirjailija on Buenos Airesiin muuttanut englantilainen, joka päätti matkustaa kaikilla kaupungin sisäisillä bussilinjoilla edestakaisin. Kirja kertoo bussimatkoista, Buenos Airesista, katujen historiasta, englantilaisen kokemuksista Argentiinassa, maan kulttuurista ja hieman kaikesta. Se on täynnä huumorilla kirjoitettua tarinoita, joissa ei välillä ole päätä eikä häntää. Juuri kyseinen kirja sai minut haikailemaan Buenos Airesissa asuttujen kuukausien perään. Tunnardin blogista löytyy otteita kirjasta ja vähän muustakin. Jos vain kirjan jostain käsiinsä saa ja Argentiina lämmittää, niin suosittelen ehdottomasti!

Toivottavasti tänä vuonna saan luettua vähintäänkin yhtä monta kirjaa kuin viime vuonna. Suosituksia saa laittaa kommenttiboksiin!

Maailmanmatkailua nojatuolissa

Minulla on paha tapa lähteä kirjakaupoista yleensä kassan kautta. Niin kävi viimeksi Helsingin rautatieaseman pienessä kirjakaupassa elokuussa siitä ohi kulkiessa. Tiesin, ettei pitäisi mennä sisälle asti, mutta menin kuitenkin. Ja tulin ulos uuden kirjan kanssa. 

Tällä kertaa mukaan lähtenyt kirja oli Pirkko Lindbergin Maailmanmatka. Ja nyt sain sen luettua. Enkä ole ihan varma mitä mieltä tästä kyseisestä opuksesta olen. Se oli alusta lähtien todella mielenkiintoinen, mutta jotenkin vanhanaikainen. Kirja on itseasiassa jo yli 20 vuotta vanha ja matkakin toteutettu jo vuonna 1990. Onhan maailma muuttunut tässä välissä aikalailla. Ei sillä että vanhanaikaisessa olisi jotain vikaa, mutta tässä se vähän häiritsi. Matkaaja ei tarkoituksella matkusta kertaakaan lentokoneella, vaan pelkästään junilla, busseilla ja erityisesti laivoilla. Se tuo matkaan oman viehätyksensä. Kännyköitäkään ei tietenkään ole, vaan kaverille pitää soittaa julkisesta puhelimesta, jos arvelee saapuvansa myöhässä. Nykyaikana matkustaminen on siinä mielessä paljon helpompaa.

Kirjailija on viherpiipertäjä aktivisti, joka matkaa muun muassa Greenpeacen mukana Etelämantereelle. Kirjassa taisi olla minun makuuni hieman liikaa paasausta luonnon tuhosta, ydinvoimasta sekä punapuumetsistä. Tottakai nämäkin ovat tärkeitä aiheita, mutta ne tekivät tästä maailmanmatkan lukemisesta astetta rankemman lukukokemuksen. Välillä lähes 10 riviset virkkeet rupesivat hyppimään silmien edessä, liekö käännöksen syytä (alkuperäinen on kirjoitettu ruotsiksi).

Kirjasta huomaa, ettei matkailija ole mikään nuori reppureissaaja, mutta se on silti täynnä mielenkiintoisia kohtaamisia. Tykkäsin siitä, että monissa kaupungeissa mentiin pintaa syvemmälle. Erityisesti mieltä lämmitti lukea Argentiina-osiota, jossa matkustettiin yllättävän paljon, eikä tärkeitä historiaan liittyviä kommentteja unohdettu. Vaikkakin Plaza de Mayon äidit/isoäidit oli nimetty  minulle yllättävästi "hulluiksi äideiksi". Buenos Airesia kuvaillaan sen verran, että voi kuvitella itsensä tuttuihin paikkoihin ja tutuille kaduille. Kirjoittaja oli jopa päässyt haastattelemaan yhtä Argentiinan kuuluisinta elokuvatuottajaa, Fernando Solanaa, joka istuu nykyään maan kongressissa ja pyrki vuonna 2007 jopa presidentiksi.

Välillä kirjoittajasta sai hieman naiivin kuvan. Ja minua ärsytti suunnattomasti, että kaikki tekstiin ängetyt yksinkertaiset espanjankieliset lauseet olivat täynnä virheitä. Ne olisi kai voinut jossain tarkistuttaa ennen painoon viemistä. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista maailman karttaa, josta Suomesta, Venäjän, Japanin, Australian, Uuden-Seelannin, Etelämantereen, Argentiinan ja Pohjois-Amerikan halki kulkeva reitti olisi paremmin auennut. Olo on siis hieman ristiriitainen, mutta suosittelen kirjan lukemista kyllä kaikille maailmanmatkaa suunnitteleville tai nojatuolimatkailua kaipaaville.

Lukuhetkiä

Viimeisen muutaman kuukauden aikana olen saanut vähän uuden vuoden lupausta toteutettua, vaikken varsinaisia lupauksia tehnytkään. Toiveekkaana tavoitteena oli silti lukea enemmän kirjoja kun viime vuonna.

Atrapa Tu Sueño - Candelaria y Herman Zapp

Aloitin vuoden vähän lepposammalla lukemisella argentiinalaisen pariskunnan seikkailusta lähes 100-vuotiaalla autolla Buenos Airesista Amerikkojen halki Alaskaan. Aivan mahtava tarina! Sai niin hyvälle tuulelle. Vaikkei kerronta ja tekstin taso mitään huippua ollutkaan, oli tarinat niin uskomattomia, että lukukokemuskin oli ainutlaatuinen. Kaikki alkaa Buenos Airesista tammikuussa 2000 ja pariskunnan alkuperäinen tarkoitus on ajaa Alaskaan kuudessa kuukaudessa.

Välissä tulee tietenkin muutama mutka matkaan. Rahat loppuu, maisemat miellyttää, auto hajoaa useaan kertaan ja yksi vauvakin syntyy. Loppujen lopuksi matka kestääkin reilut kolme ja puoli vuotta. Tämä on ehdottomasti niin sanottu feel good -tarina. Kirjan lukeminen antaa uskoa ihmisten hyvyyteen. Niin moni tuntematon avaa kotinsa oven tälle pariskunnalle tai tukee muuten, vain auttaakseen heitä toteuttamaan unelmansa. 

Ymmärtääkseni tämä pariskunta jatkaa edelleen matkustelua ympäri maailman. Vuosien aikana lapsia on kertynyt neljä ja kaikki ovat syntyneet eri puolilla maailmaa, yksi Jenkeissä, toinen Argentiinassa, kolmas Kanadassa ja neljäs Australiassa. Törmäsin heidän tarinaansa alunperin argentiinalaisen matkabloggarin kautta ja tilasin sen netistä kotiin. Kirja on julkaistu englanniksi nimellä "Spark your dream". Perheen reissusta voi lukea lisää espanjaksi tai englanniksi heidän kotisivuiltaan. 

Tiedäthän, että rakkauden vastakohta on viha; päivän on yö; valkoisen on musta. 

Kerro minulle, mikä on unelman vastakohta. 

-Mietin, mutten keksi sitä- Koska sitä ei ole olemassa, 

ei ole mitään tai ketään, joka vastustaisi unelmaa, 

kaikki on sen puolesta..*

----------------------------------

Suljettu Maa - Barbara Demick

Leppoisan matkakertomuksen jälkeen tartuin ei niin rentouttavaan lukemiseen elämästä Pohjois-Koreassa. Voi tsiisus! Oli vaikea ymmärtää, että kaikki ne hullunkuriset asiat ovat totta. Välillä tuntui siltä, että kädessä oli trilleri tai kauhutarina, eikä tositapahtumiin perustava kertomus kuuden pohjoiskorealaisen elämästä ennen maasta loikkaamista. Barbara on amerikkalainen toimittaja, joka haastatteli loikkareita usean vuoden ajan ja kirjoitti haastattelujen perusteella tämän kirjan. Oikean silmiä avaavan kirjan.

Vaikka tarinat ovat oikeiden ihmisten elämästä, on ne sidottu hyvin yhteen ja väliin lisätty kaikenlaista perustietoa Pohjois-Koreasta, muun muassa maan historiasta. En oikeastaan tiennyt koko maasta mitään pintaa syvemmältä etukäteen, joten tämä oli oikein mielenkiintoinen lukukokemus.

Kaikkein uskomattomampia juttuja olivat kertomukset nälästä ja kuolemasta. Taloustilanteen huononnuttua sähköä ei ollut maassa juurikaan, ruokaa ei oikein saanut missään ja silti piti kiitellä suurta johtajaa. Ruokavajeesta johtuen ihmiset rupeavat kuolemaan kaduille ja siihenkin turtuu. Millään ei enää ole mitään väliä, muuta kuin suuren johtajan muotokuvan kiillottamisella. Ihan uskomatonta. Mielenkiintoisinta on lukea ihmisten perusarjesta ja päästä sisään pohjoiskorealaisten ajatusmaailmaan, täysin aivopestyyn mieleen. Joku rupeaa epäilemään valtion propagandaa katsellessaan kuvia Jenkeistä (!?!), jossa "vangeilla" on kuulakärkikynät takin pieluksessa ja tajuaa ettei asiat voi kovin huonosti olla, jos kuulakärkikyniä riittää. Toinen ihmettelee kuullessaan, että Etelä-Koreassa nainen ei pysty parkkeeraamaan autoa, koska autoja on liikaa. Kuinka huonosti voi maalla mennä, jos autoja on niin paljon, ettei ne mahdu parkkiin. Vähemmän huonosti kun Pohjois-Koreassa. Maasta pois pääseviä jahdataan Kiinan puolella maan pettureina. Kiinalaiset poliisit päivystävät jopa Kiinassa sijaitsevien Etelä-Korean konsulaattien ovilla vahtimassa loikkareita palauttaakseen heidät Pohjois-Koreaan. Kuinka sekoa! Tämä kirja todellakin viimeistään herätti kiinnostuksen kyseistä surullisen hullunkurista maata kohtaan. Taidankin jatkossa etsiä lisää luettavaa kyseisestä maasta.

Molempia kirjoja suosittelen oikein mielelläni! Onko muilla kokemuksia näistä tai vastaavista tarinoista?

* Pahoittelut pikkaisen kököstä käännöksestä, mutta eiköhän viesti mene perille.

Innostava teemestari

Vappuaattoiltana tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Pitkän, kirjastossa vietetyn päivän jälkeen tartuin joululahjaksi saamaani kirjaan. Olin niin ylpeä itsestäni, kun en viettänyt iltaa kone sylissä. Olinhan tuijottanut ruutua koko päivän esseetä kirjoittaessa. Sain tädiltäni jouluna lahjaksi Emmi Itärannan teoksen nimeltä Teemestarin kirja. Myönnän, että suhtauduin siihen aluksi aika epäluuloisesti, mutta olin päättänyt antaa sille tilaisuuden. Varsinkin sen jälkeen kun satuin näkemään kyseisen kirjan arvostelun Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa.

"Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin -ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun- läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikalle hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista."

Kirjan takakannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa. Onneksi en lukenut takakantta uudelleen sitten jouluaaton, vaan sukelsin kirjan maailmaan ihan ummikkona. Ensimmäisten sivujen aikana olin ihan eksyksissä ja mietin, mistä koko kirjassa oikein oli kyse. Tarina alkoi kuitenkin aueta pikkuhiljaa. Kirjan pääosassa oli teemestarin tytär, vasta ylioppilaaksi valmistunut Noria ja tietenkin vesi. Tarina sijoittuu jonnekin Pohjois-Suomeen, tulevaisuuteen. Aikaan, jossa eletään sodassa, vesi on säännösteltyä ja luminen talvi on muisto vain. 

"Yhdessä laatikossa pöydän alla oli halkeilleita muoviastioita: mukeja, lautasia, vesikannu. Niiden alla oli kaksi mustaa, muovista suorakaidetta, jotka olivat suunnilleen niiden kirjojen kokoisia, joita minulla oli kotona huoneessani, muutaman sentin paksuisia. Ne olivat toiselta puolelta sileitä, mutta toisella puolella oli kaksi valkoreunaista, hammastettua pyöreää reikää. Yhdestä suorakaiteesta oli lähtenyt reuna irti ja sen sisältä oli purkautunut esille tummaa, killtävänsileää nauhaa. Muovissa oli pientä kohokirjoitusta. Suurin osa siitä oli lukukelvotonta, mutta erotin kolme kirjainta: VHS.

En halua paljastaa kirjasta liikaa, koska minulle teki hyvää tarttua siihen vähän ummikkona. Harvoin enää luen fiktiivistä kirjallisuutta, enkä todellakaan ole scifi-fani, mutta onneksi sain tämän kirjan lahjaksi. En nimittäin laskenut sitä kädestäni koko iltana, vaan luin sen yhdeltä istumalta. Sitä ei ole minun kohdallani tapahtunut vuosikausiin, joten kyseessä tosiaan on erikoinen kirja. Olin täysin lumoutunut tarinan sisään. 

Kyseessä ei ole mikään feel good -tarina, mutta lukukokemus sai mut niin hyvälle mielelle. Olisipa tarina jatkunut vielä. Ihanaa lukea jotain suomalaista, omaperäistä ja innostavaa tekstiä, joka sai mielen kauas pois opiskelustressistä. Kannatti ottaa vapaa ilta kaikesta muusta. Kuka kaipaa irtiottoa ja pientä ajatusvirikettä, suosittelen tarttumaan tähän kirjaan!

Kirjavuosi 2012

Ajattelin taas vähän listata vuoden aikana lukemiani kirjoja. Edellisen kerran tein vastaavan vuosi sitten täällä. Vastoin alkuvuoden suunnitelmia, luin viime vuoden aikana aivan liian vähän kirjoja. Lukeminen lähti käyntiin ihan kivasti alkuvuonna, mutta taisi vaihtua aika nopeasti sarjojen katseluun ja sen sellaiseen Argentiinaan päästyä. Pikkasen harmittaa, mutta tuolla hyllyssähän ne kirjat edelleen odottaa eivätkä karkaa minnekään.  Ja on hyllyihin kertynyt vuoden aikana useita uusiakin opuksia. Vuoden 2012 aikana luin yhteensä seuraavat seitsemän kirjaa, joista vain kaksi viimeistä syksyn aikana.

Alicia Dujovne Ortiz - Evita, köyhien kuningatar
Helen Constantine (kääntäjä) - Paris Metro Tales

Åsne Seierstad - The Bookseller of Kabul

Matias Nespolo - Seven ways to kill a cat

Khaled Hosseini - Leijapoika

Dambisa Moyo - Dead Aid

Ayaan Hirsi Ali - Nomad

Evitan elämäkerran sain lainaan työkaverilta heti alkuvuodesta. Se oli hurjan mielenkiintoinen ja mukaansatempaava tarina. Vastapainoksi taisin katsoa heti perään Madonnan tähdittämän Evita -leffan. Ei huono sekään. Argentiinan entisen presidentin vaimon elämän yksityiskohdat, kuten vanhemmat ja nuoruus on hieman hämärän peitossa eikä edes ole varmaa syntyikö hän 1919 vai 1922. Kirja oli todella mielenkiintoisesti kirjoitettu ja se oli aika epätavanomainen elämäkerta siinä mielessä, että Evitan nuoruudesta ei ole hirveästi tietoja -joitain tietoja hän on tarkoituksenmukaisesti jopa yrittänyt hävittää -ja tästä syystä kirjailija on joissain vaiheissa joutunut arvuuttelemaan tapahtumia. Jotkut tarinat on kirjoitettu niin, että "Evita saattoi tehdä näin ja noin ja päätyä tätä kautta tai sitten hän saattoi myös olla siellä ja täällä tekemässä sitä ja tätä tavattuaan tämän tai tuon ihmisen". Aikamoista arvuuttelua siis, mutta todella mielenkiintoinen tarina siitä, kuinka köyhän perheen tyttö nousee yhdeksi Argentiinan historian vaikuttavimmista naisista. Evita on vielä tänä päivänäkin vahvasti esillä Argentiinan yhteiskunnassa, kaduilla ja politiikassa.

Kabulin kirjakauppiaasta olen kirjoittanut blogissa aiemmin täällä ja Pariisin metrotarinoista täällä. Argentiinalaisen Nespolon kirja taas oli aika randomlöytö. Taisin lukea siitä the Economist-lehdestä ja sitten tilasin sen Amazonista. Se kertoo parin nuorukaisen slummielämästä Buenos Airesin kulmilla. Kuvittelin tarinan pahamaineiseen Retiron Villa 31-slummiin Bairesin bussiaseman kulmille ja mieleen tuli monta vuotta sitten näkemäni brassislummeista kertova City of God, vaikka leffan tapahtumat olenkin onnistunut unohtamaan. Ei mikään kaunis tarina, kuten kirjan nimestä saattaa päätellä.

Listan kolme viimeistä kirjaa luinkin sitten todella hitaata tahtia, kuukausien ajan. Saattoi helposti kulua useampikin viikko, etten koskenutkaan kirjaan. Luulen, että lukukokemukset kärsi tästä vähän. Leijapoika oli silti tosi koskettava tarina, aivan kuten olin kuullut siitä puhuttavankin. Katsottiin vielä porukalla kirjaan perustuva leffa saatuani kirjan luettua. Leffakokemus oli sitten vähän eri luokkaa, nimittäin torkahdin kesken tarinan. Suosittelisin molempia -kirjaa ja leffaa- silti muillekin.

Zambialaisen Moyon Dead Aid on the New York Timesin bestselleri ja ollut pitkään minunkin lukulistalla, sanoisinko että jopa useiden vuosien ajan. Kirja oli tosi mielenkiintoinen varsinkin kun viime vuonna olin enemmänkin tekemisissä kehitysyhteistyöhön liittyvissä jutuissa. Kirja toi esiin monia epäkohtia, joita olen itsekin miettinyt. Pääasiassa tämän kirjan kantava argumentti vähän yksinkertaistettuna on se, että kun länsimaista syötetään suht ehtoitta rahaa Afrikan hallituksille esimerkiksi koulutus- tai terveysbudjetteihin, voivat presidentit ja muut valtionpäämiehet huoletta käyttää omat rahansa aivan muuhun -kuten vaikkapa omaan palatsiin tai armeijaan. Länsimaista tuleva raha toimii usein sopivana lisäkkeenä, joka ei motivoi maata nousemaan omille jaloilleen ja pääsemään irti ulkomailta tulevan avun riippuvuudesta. Suosittelen lukemista, jos nämä asiat yhtään kiinnostaa!

Ayaan Hirsi Ali taas on vanha tuttu. Olen jo vuosia seurannut tämän somalinaisen elämää -enemmän tai vähemmän ja lukenut hänen omaelämätarinansa Infidel. Tämä Nomad on tavallaan jatkoa tuolle edelliselle, mutta siinä myös toistetaan aika paljon jo edellisessä kirjassa esille tulleita juttuja, joten niitä ei ehkä kannata ihan heti perään lukea. Ali on elämässään kovia kokenut ja pitkälle -jopa Hollannin parlamenttiin -päässyt nainen, joka toisin muutti pari vuotta sitten Jenkkeihin Hollannin turvattomuuden vuoksi*. Hän karkasi nuorena Hollantiin ja haki sieltä turvapaikkaa, hänen isänsä myytyä hänet vaimoksi tuntemattomalle somalialaismiehelle Kanadaan. Kovana islamin kritisoijana hän on saanut paljon tappouhkauksia ja joutunut elämään useat viime vuodet turvamiesten kanssa. Vaikka en olekaan ihan kaikesta samaa mieltä tämän naisen kanssa, on hänessä silti jotain ihailtavaa vahvuutta. Koskettava tarina tämäkin.

Tänä vuonna on kyllä ihan pakko päihittää edellisvuoden surkea kirjasaldo. Onko kukaan lukenut näitä kirjoja -mitä piditte?

*Aika ironista ottaen huomioon viimeaikaiset kirjoitukset Suomessa, vaikkei näillä asioilla olekaan mitään tekemistä toistensa kanssa.

Kirjafanin 20 taivasta

Löysin alkuvuodesta sattumalta artikkelin, jossa oli listattu maailman 20 kauneinta kirjakauppaa -"the 20 most beautiful bookstores in the world". Voittaja löytyi Maastrichitistä, Hollannista. Listalle pääsi yksi ainoa kirjakauppa, jossa olin siihen mennessä käynyt, Pariisin ihana Shakespeare & company -jo nettisivu on tutustumisen arvoinen. Kyseisessä kirjakaupassa onkin tullut käytyä melkein kaikilla Pariisin visiiteillä. Se on taivaallisen söpö paikka, vaikkakin yleensä aika täynnä ihmisiä. 

visiitillä elokuussa 2008

Listan sijalta seitsemän löytyikin yksi buenosairesilainen kirjakauppa, josta en ollut aiemmin kuullut, saati sitten että olisin osannut pistäytyä siellä. Ateneo Grand Splendid (onpa kaupalla nimi!) pääsi tietysti saman tien mun mielikuvitukselliselle Buenos Airesin to do -listalle. Ja tänään aamulla sitten muistin kirjakaupan olemassaolon. Rupesin etsimään sen sijaintia (Av. Santa Fe 1860) ja tajusin kulkeneeni sen ohi bussilla ja kävellenkin monta, monta kertaa viimeisten viikkojen aikana. Kyseinen rakennus on yhtä vanha kuin Suomen itsenäisyys ja se on alun perin toiminut teatterina -vasta viimeiset kymmenisen vuotta kirjakauppana.

Todella kaunis paikka!

Entinen teatterin näyttämö toimii kahvilana ja joskus siellä saattaa joku artisti pimputella pianoakin. Teatteriloossit näyttämön vieressä toimivat vapaina lukukoppeina. Ei yhtään hullumpi idea olisi mennä tuonne lueskelemaan kirjaa. Kukaan ei kuulemma tule ajamaan lukijaa ulos, vaikkei kirjaa ostaisikaan. Ihanaa! Brittiläinen the Guardian muuten valitsi Ateneon maailman toiseksi hienoimmaksi kirjakaupaksi vuonna 2008.

20 kauneimman kirjakaupan listalta löytyy kirjakauppoja myös Meksikosta, Roomasta, Sao Paulosta, Lontoosta, Brysselistä ja vaikka mistä. Melkein kaikissa voisin kyllä haluta käydä joskus.