Suomen syksy on keltainen

Silloin kuin vielä asuin ulkomailla muistelin Suomen syksyjä pienimuotoisella kauhulla. Pimeys, tuuli ja vesisade. Se kolmen kauhukopla.



Nyt kun tässä alkaa kohta kolmas syksy olemaan pulkassa (hehe), en voi kuin todeta, että päin mäntyä meni. Siis mikä sateinen syksy?



Joko ilmasto on kovasti muuttunut tai mun muisti pahasti pielessä. Ei kai enää kolmas "yllättävän vähäsateinen syksy" ole poikkeus, vaan ennemminkin sääntö.



Nimittäin jo kolmatta syksyä putkeen ihmetellään, että sataapa Suomessa syksyllä yllättävän vähän.



Koko lokakuussa satoi ensimmäistä kertaa tänään, lokakuun 23. päivä. Syyskuussa muistaakseni satoi kahtena päivänä, silloin tulikin kyllä aika roimasti vettä.


Onneksi en elokuussa hätäpäissäni sijoittanut kauniiseen ja kalliiseen sadetakkiin. Eipä sille olisi ollut, vielä ainakaan toistaiseksi, paljon käyttöä!

Viime viikonloppuna ehdimme Kaivariin ihan kameroiden kanssa ihastelemaan ruskan värejä. 

Tänä syksynä ruska on tainnut olla erityisen kaunis tai sitten olen vain kiinnittänyt siihen ihan uudella  innokkuudella huomiota.

Joka aamu olen ihastellut ratikan ikkunasta kaunista Töölönlahden maisemaa ja talveen valmistautuvaa luontoa.

Tänä syksynä olen huomannut kuinka hyvin syksy sopii Helsinkiin, sekä oppinut ettei ruskan ihailun perässä kannata suunnata havumetsään.

Paras vain pysyä kaupungissa ja ihastella meidän keltaisen punaisia puistoja.

Nautitaan nyt vielä niin kauan kuin Helsinki on kauniin keltainen.

Kesämieli

Niin se taas on kevään ja kesän saapuminen vienyt mennessään. Mieli oli koko toukokuun niin täynnä energiaa kun aurinko rupesi paistamaan ja lämpötila nousemaan. Olin muutaman viikon yksin, koska Nico lähti lomalle Argentiinaan. Suunnittelin kovasti käyttäväni ylimääräisen ajan kirjojen lukemiseen ja blogin päivittelyyn. Hehe. Niinpä vain elämä kodin ulkopuolella vei mennessään. Varsinkin toukokuun saavuttua. Työpäivän jälkeen, vihdoinkin toimistolta ulos päästyä, ei ole tehnyt kovastikaan mieli istua tietokoneen ääressä. Valoisat illat on vietetty puistoissa ja kahviloissa. Monen monet treffit on tehty Café Regattaan ja Sinisen Huvilan kahvilaan.

Olen ollut niin fiiliksissä kesäkeleistä (paitsi nämä pari viimeistä päivää) ja Helsingin uusista keltaisista pyöristä, että en aluksi iltaisin malttanut nukkuakaan. Mulla kävi kunnon munkki, nimittäin pyöräasemat löytyy niin kotikulmilta kuin työpaikan ikkunankin alta. Olen siis suhaillut työmatkat pyörällä koko touko-kesäkuun, enkä edes ladannut matkakortille lisää aikaa. Ratikkaan en ole noussut aamuisin enää ollenkaan. Tämä on mulle iso juttu! Ja kukkarolle myös.

Tänään on töistä jo vapaata ja huomenna lähdetään etelään reissuun. Nimittäin Montenegroon. Lomasuunnitelmakin alkaa olla viimeinkin hallussa, kun viime viikonloppuna saatiin majapaikat varattua. Nyt vaan toivotaan leppoisen aurinkoisia kelejä. Lähdetään matkaan pienellä seikkailumielellä rinkka selässä ja toivotaan, että bussikyydit ja -reitit on meille suotuisia.

Reissupäivityksiä tulee näkymään ainakin instagramissa ja snapchatissa (@annikaig).

Tottelematonta taidetta

En ole vielä ihan täysin varma suhteestani taiteeseen ja museoihin. Olen käynyt Pariisissa Musée d'Orsayssa ja Louvressa muutamaankin kertaan, mutta esimerkiksi taannoisella Firenzen reissulla jätettiin  kaikki kalliit "pakko nähdä" -taidemuseot ihan suosiolla suoraan reissusuunnitelmien ulkopuolelle. Silläkin uhalla, että sitä kaduttaisiin sitten parinkymmenen vuoden päästä. Epäilen.

Esimerkiksi "nykytaide" konseptina kuulostaa mun korvaan vähintäänkin epäillyttävältä. Ehkä kyse on vain ennakkoluuloista ja huonosta tuurista. Tunnustan, että kävin elämäni ensimmäistä kertaa Kiasmassa viime kesänä (olen sentään helsinkiläinen). Ja toisen kerran jo viime viikonloppuna. Paluuni museoon ei suinkaan johtunut siitä, että olisin vakuuttunut paikasta ja näyttelyistä ensimmäisellä vierailullani. Kyseessä taisi olla heinäkuun ensimmäinen perjantai, kun päädyimme kavereiden kanssa tutustumaan Kiasmaan - ihan vain sen takia, että se oli ilmaista. En enää edes muista mikä näyttely silloin oli esillä, mutta joku kohuttu älyttömyys se oli.

Tämä alla näkyvä teos on kiinnittänyt huomioni vähintäänkin viikottain syyskuusta lähtien taideteoksen loistaessa Mannerheimintielle museon suurista päätyikkunoista. Kun sitten siskoni jo ennen joulua ehdotti vierailua Kiasmaan katsomaan Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulua, oli asia sovittu. Museoon olisi palattava.

"The most terrible things - war, genocide and slavery - have resulted, 

not from disobedience, but from obedience."

Howard Zinn

Meidän oli tarkoitus hyödyntää "kuukauden ensimmäinen perjantai", jolloin sisäänpääsy on maksuton, mutta ovelasti museo oli tietenkin kiinni perjantaina 1.1. joten ei auttanut muu kuin kaivaa kuvetta. Vaikkakin tällä kertaa äidin sellaista. Äiti oli onnessaan päästessään meidän mukaan ja biffasi tyttärilleen kulttuurielämyksen. Niinpä me lauantaina puolen päivän aikaan suunnattiin äidin ja siskon kanssa Kiasmaan. Kuvittelin sen olen täpötäynnä, joten oli iloinen yllätys löytää museo erittäin helppokulkuisena ja ruuhkattomana. Muut fiksut olivat ilmeisesti vierailleet näyttelyssä ajoissa, eikä jättäneet asiaa viimeiseen viikonloppuun.

Näyttely oli vaikuttava ja todellakin vierailun arvoinen. Se viihdytti, mutta sai samalla aikaan oivalluksia ja pohdintaa. Kuinka takaraivoon iskostettuja suurten monikansallisten yritysten logot voikaan olla? 

Burger Kingin tuunauksen takana on suurempikin tarina, josta en itse ollut aiemmin kuullut. Leinonen järjesti alkuperäisen taidetempauksen Budapestissä kesäkuussa 2014. Rikkaille myytiin pahvisia hampurilaisia ja köyhien jonoon astuville jaettiin rahaa hampurilaislaatikossa. Teoksesta voi lukea lisää täältä (suomeksi) tai täältä (englanniksi).

Tottelemattomuuskoulun lisäksi Kiasmasta löytyi muutamia muitakin mielenkiintoisia installaatioita, esimerkiksi aina maaliskuulle saakka esillä olevasta Eri mieltä -näyttelystä.

Alla muutama kuva Tom Mollyn teoksesta Protesti, joka koostuu noin 3000 netistä löytyneistä valokuvista mielenosoittajista ympäri maailmaa.

Toinen samaan näyttelyyn kuuluvista mua erityisesti vaikuttaneista teoksista oli ehdottomasti saamelaistaiteilijoiden ja –aktivistien ryhmä Suohpanterrorin kokoelma julisteita.



Ihan viimeisenä eksyimme tutkimaan Marskille kaveri -taidekilpailun ehdotuksia. Tästäkin kilpailusta kuulin vasta viime lauantaina ensimmäistä kertaa - missä lie luolassa olenkaan elellyt. Yleisö saa nimittäin museovierailunsa yhteydessä äänestää Mannerheimin ratsastajapatsaalle kaveriksi taideteosta yli 300 finalistin joukosta. Seasta löytyi vaikka ja mitä, mutta oman ääneni saajaa ei tarvinnut montaa sekuntia miettiä. Voittaja selviää maaliskuussa. 

Tämä museovierailu innosti sen verran, että ehdinpä jopa pienen ohikiitävän hetken harkita museokortin ostoa. Toistaiseksi kuitenkin kyseinen ajatus oli vain hetken mielen hairahdus. Ikä näyttää painavan päälle.

Ehtikö kukaan muu innostua näistä näyttelyistä syksyn tai vuodenvaihteen aikana?

 Pahoittelut puhelin räpsyistä. 

Yhteistyössä oma äiti

Vuosi paluumuuttajana Suomessa

Noin viikko sitten meillä tuli kokonainen vuosi täyteen Suomessa elämistä. Minulle vuosi paluumuuttajana ja Nicolle kokonainen vuosi suomalaisuutta. Viimeisten 12 kuukauden aikana olemme ehtineet muuttaa jo kahteen kertaan, ensin vanhempieni luota Töölöön ja sittemmin uudelleen Töölön sisällä. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

Vielä vuoden Suomessa olon jälkeen yritän silloin tällöin sopimattomissa tilanteissa pusutella tervehtiessä. Tämän aiheuttaa puhtaasti se, että ystäväpiiriini kuuluu muita pusuttelevia henkilöitä. Välillä tuntuu hassulta tavata vanhoja tuttuja ja tervehtiä vain etäisyydeltä. Tuntuu siltä, että jotain puuttuu kun vastapuoli ei tuokaan poskea lähettyville.

Ilokseni olen huomannut, että Suomestakin löytyy extempore-ihmisiä. Treffien pakollinen sopiminen oli yksi "pahin pelkoni" ennen Suomeen paluuta. Pitääkö kaikki suunnitella viikkoja etukäteen? Ei aina tarvitse. Onneksi meillä on ystäväpariskunta, jolle voi laittaa viestiä keskellä päivää ja sopia after work treffeistä samalle päivälle. Heille voi soittaa vaikka seitsemältä illalla ja sopia sushi-treffit Korjaamolle kello kahdeksaksi. Toisen kaverin kanssa voi sopia retkestä Nuuksioon edellisenä iltana tai leffareissusta samana päivänä. Tämä tekee minut onnelliseksi!

Toinen ilon aihe on, että Helsingistäkin löytyy pieniä, söpöjä ja omalaatuisia kahviloita. Niitä löytyy sen verran monta, että vuodenkin jälkeen uusia tuntemattomia kahviloita putkahtaa tielle harvase päivä. Eipä ole tarvinnut harmitella eteläeurooppalaisten kahviloiden perään. Paitsi ehkä kahvin hinnan ja kahviloiden aukioloaikojen suhteen (kuka sulkee ovensa klo 18 vasta kun ihmiset pääsee töistä?).

Positiivinen hämmästyksen aihe taas on, kuinka paljon englantia Helsingissä joutuu käyttämään esimerkiksi kahviloissa ja ravintoloissa. Nykyään todella usein tilaukset tehdään englanniksi, koska tarjoilija ei osaa suomea. Mua tämä ei haittaa ollenkaan, päinvastoin, sitä tuntee olevansa melkein kuin ulkomailla ja on hienoa, ettei kieli näytä olevan esteenä työnsaannille. 

Vielä vuodenkin jälkeen koin onnellisia tyytyväisyyselämyksiä silloin kun asiat toimii kuin luistaen. Soitin kaasuyhtiöön laittaakseni kaasusopimuksen poikki, muuton vuoksi. Ei mitään ihmeellisyyksiä tai kyselyjä, muuta kuin että "mihin osoitteeseen voidaan viimisin lasku lähettää?". Niin helppoa! Tai internetin tilaus. Menin palveluntarjoajan nettisivuille, klikkailin pariin kertaan ja homma oli hoidossa. Vaikka tilauksessa ilmaantui pieniä ongelmia, sain soiton kännykkään ja loistavaa palvelua. Yhteys luvattiin alkavaksi puolen tunnin päästä siitä, kun olin ilmoittanut lähettimen sarjanumeron puhelimitse. No arvatkaapa, menikö edes puolta tuntia? Ei! Ja arvatkaa kauanko kesti Skotlannissa netin saaminen? 30 päivää! Skottien puolustukseksi todettakoon, että tapahtumasta on viisi vuotta aikaa. Ehkä tilanne on sittemmin kehittynyt parempaan suuntaan.

Uusi työ, muutto ja kesä veivät mehut ja ajan niin täysin, että blogi jäi kokonaan hunningolle. Luottavaisin mielin suuntaan katseeni pimeneviin syysiltoihin. Eiköhän silloin taas blogi-inspis löydy. Toivotaan niin!

P.S. Mahdollisesti pian postailen ainakin Nicon kuvia Islannin seikkailulta. Hitto vie, onnekas maahanmuuttaja pääsi työpaikan vaellusreissulle Eyjafjallajökull-maahan!

Maailma Kylässä, matka Lähi-itään ja Afrikkaan

Olen niin fiiliksissä, koska olen kerrankin Suomessa Maailma Kylässä -festivaalin aikaan. Edelliskerrasta on jo kuusi vuotta aikaa. Koko kevään olen yrittänyt pitää mielessä, etten sovi mitään muuta menoa tuolle viikonlopulle. Niin hyvät muistot edellisistä vuosista on vielä mielessä, että olen odottanut sitä hetkeä kun Kaisaniemi muuttuu aivan toiseksi maailmaksi. 

Tänä vuonna festivaalin pääaiheina on kehitys, Afrikka ja Lähi-itä. Olenkin jo ehtinyt festivaalilehdestä merkkaamaan kaikki mielenkiintoiset tapahtumat viikonlopulle. Osa niistä menee päällekkäin, niin paljon kaikkea tekemistä löytyy musiikista haastatteluihin ja paneelikeskusteluihin. Tutkailin jo youtubesta etukäteen muutamia festareilla esiintyviä artisteja.

Libanonilainen Mashrou' Leila kuulostaa hyvältä!

Sierraleonelainen Sierra Leone's Refugee All Stars on alunperin pakolaisleirillä perustettu bändi, niidenkin musiikki kuulostaa tosi letkeältä. 

Aziza Brahim taas on Algeriassa syntynyt, mutta Espanjassa nykyään asuva nuori nainen. 

Näitä kaikkia aion yrittää mennä kuuntelemaan viikonlopun aikana. Ja ihan varmasti suuntaan ostamaan argentiinalaista jäätelöä Caminito-nimisestä kojusta Rautatientorilta. Kaisaniemessä törmäillään!

Kevät!

Välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin tuntuu että mikään ei mene kohdalleen ja seinät kaatuu päälle. Stressi ei anna iltaisin nukahtaa, kun miljoona asiaa pyörii päässä. Toisinaan taas palaset loksahtelevat paikoilleen ja tuntuu, että kaikki on mahdollista. Tulee niin monta hyvää uutista peräkkäin, ettei sitä meinaa uskoa todeksi. Molempia fiiliksiä on tullut käytyä läpi tämän kevään aikana. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että liu'utaan aallonharjalla hurjaa vauhtia ja elämä hymyilee. On vaikea uskaltaa uskoa kaikkea todeksi ja nauttia tästä hetkestä, koska pikkasen pelottaa iloita ja varmuuden vuoksi tekee mieli koputtaa puuta. 

Vielä en uskalla julkisesti paljastaa mitään muuta kuin että ensi viikonloppuna suuntaamme kaveripariskunnan kanssa Tukholmaan. Nicolle kaupunki ja maa ovat täysin uusia ja itsellenikin edellisestä reissusta naapurivaltion pääkaupunkiin alkaa olla jo liian monta vuotta. Senpä vuoksi onkin oiva hetki kysellä täällä olisiko teillä Tukholman vinkkejä? Kaikki ehdotukset brunssipaikoista ravintoloihin tai näköalapaikkoihin otetaan mieluusti vastaan! Perjantaina nousen lentokoneeseen ensimmäistä kertaa sitten viime elokuun. En edes muista koska olisin viimeksi ollut näin monta kuukautta ilman yhtään ilmalentoa. Siitä taitaa olla 10 vuotta! 

Metsässä keskellä kaupunkia

Vanhempieni ja siskoni luona asustava pieni Messi oli meillä muutama viikko sitten viikonlopun hoidossa. Messi on erittäin suloinen ja vasta parivuotias pieni Cottoni. Niin ihana kun hän osaakin olla, osaa hän myös olla joskus erittäin rasittava. Messi kun ei ole tottunut tällaiseen keskustassa tapahtuvaan kaupunkiasumiseen, vaikka pääkaupunkilainen onkin. Messi on ihan hermona rappukäytävästä kantautuvista äänistä, hissin ja ovien pauke saa hänet hulluksi, vaikka ratikan kolina tai ambulanssin helinä kadulla ei hetkauta ollenkaan. Tämä sylissä erittäin hyvin viihtyvä, rivitalossa asuva koiravauva ei ymmärrä, että rappukäytävään ei vielä sovi pisuja lurautella tai että suojatien kohdalla keskellä autotietä ei kannata ruveta isommille tarpeille. Niinpä meidän oli pakko suunnata kunnon metsään, pois autojen vilinästä, jotta saatiin Messi edes hetkeksi rauhoittumaan. Muutama kilometri myöhemmin löysimmekin itsemme Seurasaaresta.

Pienestä iltakävelystä tulikin yli kymmenen kilometrin lenkki. Seurasaari oli paljon kauniimpi ja suurempi kuin muistinkaan. Edellisestä vierailusta taitaa omalla kohdallani olla jo yli kymmenen vuotta. Ennen muinoin kouluaikoina käytiin saarella kavereiden kanssa oravia syöttämässä. Erityisen hyvin mieleen on jäänyt se kerta, kun metsäpolulla käveli vastaan itse presidentti Halonen, joka taisi olla päiväkävelyllä miehensä kanssa. Seurasaareen suunnataan ehdottomasti takaisin kelien lämmetessä, piknik-eväiden ja kavereiden kera!

Oi Helsinki, oi elämä

Maaliskuusta näyttää tulleen ihan vahingossa blogin lomakuu. Joskus päivittäminen vain unohtuu ja blogin kirjoittaminen jää hunningolle ihan suunnittelematta. Elämä vie mennessään, eikä koneella istumiselle tahdo jäädä halua tai aikaa. Tiedättehän, että välillä tulee aikoja jolloin ei vaan inspaa sitten yhään. On päiviä jolloin blogin kirjoittaminen ja koko blogimaailma tuntuu ehkä maailman typerimmältä asialta (vähän kärjistäen) ja sitten taas inspis iskee, niin että näppäimistö sauhuaa tauotta. Katsotaan nyt koska tuohon sauhuamisvaiheeseen palataan.

Palasin muuten muutama viikko sitten Stadionin torniin ihailemaan auringonlaskua. Maisemat oli vähän muuttuneet sitten viime näkemän. 

#Snapshot ja muita valokuvia

Nico oli muutama viikko sitten bongannut jostain tiedon Kaapelitehtaalla sijaitsevan Suomen valokuvataiteen museon mielenkiintoisesta näyttelystä. Itse en edes ollut tietoinen tälläisen museon olemassaolosta, mutta sinne me sitten yksi synkkä syysilta pitkän työpäivän jälkeen suunnattiin, vaikka oikeasti mieli teki jo kodin lämpöön. Ja onneksi suunnattiin. Kyseessä oli kuun viimeinen päivä, joten sisäänpääsy oli sinä iltapäivänä ilmainen. 

En yhtään tiennyt etukäteen millainen näyttely oli kyseessä, mutta se osoittautui paljon mielenkiintoisammaksi kuin osasin kuvitella. #Snapshot-näyttelyssä oli esillä lähinnä tavallisten ihmisten ottamia valokuvia. Näyttely käsittelee hauskasti valokuvien nykypäivää, kuinka helppo on kenen tahansa ottaa ja jakaa valokuviaan. Tilassa voi katsella lyhyitä infovideoita erilaisista valokuva-palveluista, jos haluaa tietää mikä oikein on Instagram, Tumblr tai Pinterest.

"Koskaan aiemmin ihminen ei ole tuottanut yhtä paljon valokuvia ja saanut niille välittömästi niin suurta yleisöä kuin nyt. Koskaan aiemmin myöskään jokamiehen tai -naisen yksittäinen näppäys ei ole voinut saada aikaan yhtä suuria maailmapoliittisia vaikutuksia kuin nykyään. Valokuvien jakaminen on tänä päivänä yhtä tärkeää kuin niiden ottaminen."
Näyttelyn esittelyteksti.

Yhdelle seinälle julkaistiin reaaliajassa kaikki Helsingissä viiden kilometrin säteellä Rautatientorista julkaistut instagram-kuvat. Katseltiin siinä hetki seinän kuvia ja todettiin yhden nuoren naisen näyttävän erittäin tutulta. Muutama tunti myöhemmin huomasinkin saman kuvan kaverin julkaisemana instagrammissa. Ei taida monikaan tietää, että oma Helsingin keskustassa julkaistu selfie saattaa päätyä osaksi Suomen valokuvataiteen museon näyttelyä.

Toisella seinällä oli esimerkkejä instagrammin kovimmista hashtageista. Yksi minulle ihan uusista oli esimerkiksi #vadering. Seinällä vilahteli ihmisten julkaisemia kuvia. Yhden nurkan takaa löytyi meme-koppi, jossa mekin teimme ihkaoman memen. Toisen nurkan takaa löytyi mielenkiintoinen yhteenveto "mitä kuvillesi tapahtuu kun lataat ne internetiin?". Mitä kaikkea tietoa meistä löytyykään!

Ihmisten vastauksia kysymykseen "miksi valokuvaat?".

#Snapshot-näyttely oli hauska ja erilainen, suosittelen siellä käymistä. Näyttely on esillä tammikuun 18. päivään asti, joten joululomallakin ehtii näitä valokuvia katsomaan.

Valokuvataiteen museon tiloissa oli samalla käynnissä myös Jonathan Hobinin valokuvanäyttely "Lastenhuoneessa". Ajatuksia herättävissä kuvissa kuvataan maailmanpolitiikkaa lasten silmin.

Nämä ovatkin herättäneet paljon ristiriitaisia tunteita, eikä suotta. Kanadalainen valokuvaaja Jonathan Hobin on saanut työstään kiitosten ja palkintojen ohella jopa tappouhkauksia.

Valokuvamuseot taitaa olla ainoita museoita, joissa itse jaksan käydä. Kaapelitehtaan näyttelyitä täytyy jatkossa seurata tarkemmin.