Uusia suomalaisia ja eloa kahden kulttuurin suhteessa

Luin syksyllä viime vuonna ilmestyneen Uusia suomalaisia -kirjan. Se herätti minussa yllättävän paljon erilaisia ajatuksia, kirjan lukeminen sai aikaan oivalluksia ja samaistumista kirjassa esiintyvien henkilöiden kanssa. Uusia suomalaisia esittelee kaksitoista pariskuntaa, joista toinen on suomalainen ja toinen maahanmuuttaja. Parit kertovat molemmat omin sanoin kohtaamisestaan ja elämisestä kahden kulttuurin suhteessa. Enpä olisi arvannut, että Helsingissä solmituista avioliitoista jopa viidennes solmitaan nykyään suomalaisen ja ulkomaalaisen välillä. 

Kirjaa lukiessa tajusin kuinka onnellisessa asemassa me ollaan oikeasti oltu, vaikkei aina ole tuntunut siltä. Vaikka päässäni kiehui oleskelulupa-asioiden, asunnon löytämisen ja pankkitilin avaamisen kanssa päästiin me silti aika helpolla. Onneksi Nico on korkeasti koulutettu alalta, jossa ei ole korkeaa työttömyyttä ja jossa hän pärjää erinomaisella englanninkielellä. Onneksi hän löysi työpaikan nopeasti, jonka myötä oleskelulupakin tuli nopeasti. 

Mietin myös olisiko Suomeen muutto ollut haastavampi, jos ei oltaisi ennen sitä asuttu yhdessä muualla. Tuntuu siltä, että kaikkea helpotti se, että oltiin alunperin tavattu neutraalilla maaperällä, ei kummankaan kotimaassa. Silloin, kun otti päähän pystyi huoletta haukkumaan skotlantilaista ilmastoa, ilman että toinen ottaisi siitä nokkiinsa. Suhteen alkuvaiheessa ei pystynyt syyttämään toisen kulttuuria, jos iski kulttuurishokki.

Nyt ymmärrän, että asuminen toisen kotimaassa luo erilaisia paineita suhteelle. Eittämättä siitä kielitaitoisesta tulee se henkilö, joka hoitaa niitä virallisia asioita. Suomessa minä olen meistä kahdesta pääsääntöisesti se, joka soittaa huoltomiehelle, selvittää sähkösopimukset tai juttelee asunnonvälittäjän kanssa yksityiskohdista. On ihan normaalia, että hoidan asioita, koska tiedän mistä kysyä ja minne soittaa, kun taas toinen on ihan pihalla ja kaikki on uutta. Jossain muualla oltaisiin ehkä hoidettu ne yhdessä englanniksi tai espanjaksi tai ainakin oltu molemmat ihan yhtä pihalla.

Useamman vuoden ulkomailla asumisen jälkeen mun on helppo samaistua Nicon valitukseen liukkaista jalkakäytävistä ja ihan p*skasta loskakelistä. Väitän, että osaan nyt suhtautua Suomeen  ja kaikkeen suomalaiseen edes vähän objektiivisemmin ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen. En minäkään muistanut, millaista on liukastella hiekottamattomalla jalkakäytävällä ja pelätä kaatuvansa millä sekunnilla hyvänsä. Nyt ymmärrän, että on olemassa toinenkin todellisuus, jossa tämä liukastelu ja katolta putoava lumi ei ole arkipäivää. 

En oikeastaan edes osannut ennen meidän viime syksyn Suomeen muuttoa ajatella, kuinka paljon väliä asuinmaalla voisi olla. Huonon päivän tullen pystyttiin molemmat haukkumaan yhdessä typeriä skotteja, typeriä katalaaneja tai jopa typeriä buenosairesilaisia. Tähän asti oltiin aina eletty vain neutraalilla maaperällä, jossa kummallakaan ei ollut minkäänlaista etulyöntiasemaa. Siinä oli tietysti puolensa.

Toisaalta nyt Suomeen muuton myötä ymmärrän, kuinka suuri rikkaus on asua lähellä jo olemassa olevaa tukiverkostoa, ystäviä ja perhettä. Vanhemmilta saa tarvittaessa auton lainaan ja apua muuton kanssa. Voi soittaa isän poran kanssa apuun peiliä asettamaan. Ei tarvitse yksin kahdestaan selviytyä kaikesta. Bonuksena tietenkin myös se, että voi tavata osaa perheestä viikottain eikä vaan pari kertaa vuodessa. 

Kolikolla on tietenkin myös kääntöpuolensa. Se, että ollaan lähellä mun perhettä tarkoittaa tässä tapauksessa, että ollaan äärimmäisen kaukana Nicon perheestä. Helsingistä Argentiinaan on matka ehkä himpun verran pidempi kuin Barcelonasta Argentiinaan, ainakin Argentiinan suunnasta katsottaessa. Suomessa joudun joskus muistuttamaan perhettä tai ystäviä englannin puhumisesta, jos puhe lähtee liian pitkäksi aikaa lentämään vain suomeksi. Argentiinassa tätä ongelmaa ei ole, koska olen ihan yhtä paljon mukana keskusteluissa kun kaikki muutkin. Eittämättä tällä hetkellä mun perheen kanssa tulee oltua myös paljon enemmän yhteydessä, kun ne asuu kiven heiton päässä. 

"Siirtolaisuus ei ole välivaihe elämässä, vaan siitä tulee pysyvä olotila, kaksoiselämä. Meillä on kummassakin maassa ystäviä ja perhettä ja kumpikin ovat tärkeitä. Koko ajan on siksi osittain väärässä paikassa, mutta onneksi osittain oikeassakin."

Kirjan tekijän, toimittaja Anni Valtosen haastattelun voi kuunnella täältä.

Who let the fridge open?

...is what me and my friends back home would ask every single day when coming out in the morning, if we were all living in Helsinki. When I was asked to make a piece as a guest writer for this popular, delicate blog I said “okay.” This is my attempt to illustrate (with words) my impressions on the Finnishism as spotted during my first 2 months at (what I think is) the capital of Newland (Uusimaa). Hopefully, the blog will remain as delicate and as popular as I first found it.

The stereotypical imagery

Firstly, let’s get rid of the stereotypical imagery I possessed: Finland, a place where everything just works, you freeze until you learn what to wear, expensiveness but welfare, restricted physical contact with other human beings until getting to really know them, small talk so small you’ll struggle to see it, blonde people everywhere, people so pale that you’ll feel healthy, robotic-like order and behaviour, and a long etcetera. Done.

The myths

I’m glad it only took me a couple of months to debunk some myths: that pale blonde people under those scarfs are human too! I found a few examples of innocent cheating that was somewhat relieving. For example, I heard of someone using their student card to get cheaper lunch. “Are you doing a Master’s?” -I asked- “yes, since 1998” was the reply, accompanied by a lack of embarrassment and a giggle. I’m not usually one for cheating but this felt like camomile for homesickness. This started to confirm my suspicion of all (Western?) cultures being pretty much the same with varying levels of corruption. (And by “corruption" I include any act between not returning 50 cents you got as surplus change, and getting a Ferrari after favouring your new friends so that they would get a public contract for millions.) Another important non-myth: people here speak a lot; you just have to give them the chance. And football supporters are much better than the Spanish: they are proportionally louder and their songs have real lyrics.

The language

Suomen kieli is still an enigma to me. When trying to make sense out of the little Suomi I know, I get slapped in the ear by a storm of longwords and suffixes. I have suffix nightmares: teacher asking for suffixes and me mistakenly bringing only a couple of prefixes. It’s that bad. (Probably some of you know my translation attempt “Appelsiini on uusi musta.”) But you can still lead a normal life. A nicety that needed confirmation: here everybody speaks English. Even the old lady in the forest who wanted to share with me her perspective on those two huge dogs that looked just like donkeys. The dog owner also joined the chit-chat. And none of them were drunk, in case you were wondering. Which takes me to one of the least pleasant things around these parts…

The drunken people

I had the pleasure to share a 20-minute bus ride with a drunk with a job. Came back with him in the afternoon, went back into work with him in the morning. His smell was intact. It made me wonder about his line of work but I didn’t enquire as I believe wine tasting is a scam. He was probably tasting something stronger, and quite competitively. Probably half the times I get into a bus it smells not to alcohol but to drunk. Even in the morning, when seats look fresh. It’s an entity. And it lives in the bus. I’ve been told my sense of smell is especially acute, but he was a drunk too. What I still find puzzling is the number of times the bus smells like soup. Fortunately I don’t go out much at night, otherwise I’d have an extra paragraph.

The means of transportation

Connecting bus, tram and metro seems like a crucial skill in Helsinki: not many people get to work by taking only one transport capsule; know your connections, or you’re lost. Because: why having fewer lines with higher frequency when you can have a million buses every 20-30 minutes and make people risk their (really early) lunch? I have never witnessed such a transportation redundancy. Most likely explanation: the majority of people work at the city centre, and should buses not take them door-to-door to the office, they’d freeze to death. This makes all bus and tram lines to get funnelled into Rautatientori/Elielinaukio making up a significant proportion of the traffic they should be minimising. But I prefer this to seeing a corpse parade during my commuting because people had to walk 1 km to get to their bus stop on horizontal snowfall. What kills me everytime is how early you have to be at the bus stop, as buses do not mind being several minutes early. When I realised my problem was that buses were coming in too early, I realised that means I have no problems at all. After freezing quite a few times I figured out the only way to commute safely is going to Kamppi and get the buses right from the source. Still, it already happened that bus 122 wasn’t there on time (even though their trip starts at Kamppi), some other bus came, people went on, I sceptically stayed out because the number wasn’t right, another bus came along a few minutes later, whose number changed to 122 and a few of us got on while all the others were leaving the 122-wannabe bus to get on this one. We left like 6 minutes late and I was borderline furious. Again: when I realised 6 minutes of lateness was my problem, I realised that means I have no problems at all.

The work life

Starting with the bottomline: offices here could use more shoulder-punching. Helloes and goodbyes are not abundant, and everyone’s secondary goal is not to disturb their colleagues. The primary goal is to get things done. I was surprised when I went to work after cutting my hair really short after a few weeks of full-hedgehog, afro-like hairiness and no one said a word. In Barcelona they would’ve almost declared it a bank holiday. That’s good. Going for lunch is also much more efficient and less social: instead of interrupting everyone and making lunch a 1-hour affair, people get up, look around, ask “lunch?” and as soon as they get one companion, they depart. We get to the cafeteria, eat, talk, and come back when food is finished. Lingering a couple of minutes after the last chew is starting to feel cheeky now. This, however, I like. No one wastes more than 40-45 minutes off their workday, and we all leave happily around 5. Worked longer the day before? Leave at 4.30, no questions asked. Everyone’s assumed to be a responsible adult fully in control of their behaviour and schedules. You can always get a drink after work, there’s no need to take 3-4 breaks (plus lunch) as I saw in Barcelona. At least in my field, work quality depends on inspiration and continuity, which you spoil by taking a break every time you feel like changing positions on your seat. To wrap it up, at work here in Finland I don’t have to put up with: (a) colleagues frequently, harshly rearranging their underwear or surrounding area, (b) colleagues with strong alcohol breath every Monday morning and some Fridays, (c) spicy body odour, (d) accountants that need my help to calculate my own salary, (e) unpaid salaries, (f) justification of bad work because Twitter sucked when they started. True stories.

The trust and the private space

The matter of “no questions asked” is a big deal here, I sense, and makes some matters so much easier than in countries like Argentina. Paradigmatic example: when you start a new job, in Argentina you’re required to pass the “pre-occupational tests”, which are medical and psychological: pee, blood, chest x-ray, butterflies and umbrellas drawings, and you’re either unemployed again or good to go. The reason why they check your chest and head is that those are the most visible parts behind a desk, which is usually good enough. These tests and their results take a couple of weeks, with all their associated bureaucracy: taking appointments for different matters: fortunately, you hand out your pee and blood in the same place, but the x-ray and the drawings are two extra events, magnifying the time-wasting. Here in Finland my contract reads something along the lines of “I am healthy enough to do my work.” You sign below and that’s it. No butterflies, no umbrellas, no jokingly telling the old lady queueing in front of you (when she feels embarrassed and apologises to the nurse because her pee-cup is so empty) that you could lend her some (as yours is full.) In the same no-questions-asked vein I could imagine that anyone could walk in the streets wearing whatever they like, even naked, and people wouldn’t even stare as they would all think “s/he must have a very good reason to go out like this.” This, I like.

The sports (actually, the bets)

I was always surprised to notice how closely the average Finn follows sports. It took me over 10 short visits to Helsinki and a couple of months living here to realise why: the bets. It’s a nice solution: makes you feel the adrenaline without having to go outside, because it’s freezing or windy with gentle water droplets magically floating in the air, waiting for your face to get self-splashed. I was watching HJK's last game of the season and at some point the stadium screen was showing the number “20.20”. I asked if there was something special about number 20, maybe some old player or the number of sunny days in the year, and I was told it was the payout ratio for those who bet the current score. Then the score got ridiculous (0-3, the (home) champions down) and the payout was over 100. I’m quite sure at that point no one was paying any attention to the game.

The practicality

This is what I admire and enjoy the most: the omnipresent bathroom hose, the drying rack above the kitchen sink, the leaving shoes outside, the winter clothes, the paying with card everywhere, the children in tracksuits that make them both survive and look like tiny car mechanics for everyone’s enjoyment, the buildings front door keypads, the opening-towards-the-outside doors, the master keys (I can open my building front and back doors, my flat door and the sauna door, all with the same key - delightful), the phones flat rates, the good cheap Internet, the invariably delicious expensive food, the scarf on top of the jacket, and a few other things I didn’t manage to take notes of.

I hope you've enjoyed this furious account on my first impressions about living in Helsinki. Don't forget this is an isolated post and you'll be back to enjoying the usual stories written by the bloghost in no time. Loppu!

Paluumuuton fiiliksiä ja haasteita

Ennen Suomeen muuttoa jännitin vähän etukäteen, kuinka Suomeen takaisin sopeutuminen käytännössä sujuisi. Olisinko mielessäni kullannut kaiken, olisiko kaikki niin helppoa ja tuttua kuin joskus muistelin, silloin kun muualla maailmalla heidän tapojaan kirosin. Toimisiko kaikki kuin rasvattu vai löisikö todellisuus vasten kasvoja - eikä vain syyssateen muodossa. Samalla jännitin, olinko vahingossa onnistunut luomaan Nicolle jonkinlaisen kiiltokuvamaisen Suomi-todellisuuden. Hän ei ole aiemmin Suomessa muutamaa viikkoa pidempään kerralla viettänyt, vaikka onkin maassa lukuisia kertoja vieraillut. Ja kaikki nyt tietää, että loma on täysin eri juttu kun arki, oli se sitten täällä Pohjolassa tai tuolla etelässä.

Tulos on se, että kaikki on mennyt helpommin kuin odotin. Minkäänlaista paluushokkia ei vielä ainakaan toistaiseksi ole päässyt kehittymään. Rehellisesti sanottuna en ole hetkeäkään miettinyt, että olisinpa takaisin Barcelonassa. Joitain pieniä asioita on tälläkin kertaa kirottu tai ihmetelty, mutta monet asiat ovat yllättäneet edukseen. Vieläkin ihmettelen ihmisten ystävällisyyttä, siis suomalaista asiakaspalvelua ja kanssamatkustajien hymyilyä. Meidän lähi-Alepassakin on niin monta mukavaa kassaa, ettei se ole todellistakaan. Ei meillä vaan Barcelonassa.. Perjantai-illan ruuhkaostosaikaan kassa toivottaa aidon iloisesti hyvää viikonloppua, sen jälkeen kun hän on vetänyt small talkia sipulin hintalapun puutteesta, joka "ei haittaa, koska on tää älypuhelin ja hieno sovellus, josta tsekata tuotteiden hinnat nopeasti". Viikonlopun toivotukset tulevat vielä kertaalleen englanniksi, koska hän huomaa Nicon puhuvan englantia siskoni kanssa. K-raudan kassa pahoittelee viivästystä, kun hinnan tarkastuksessa kestää - naulakosta puuttuu hinta. Että pitikin mennä nappaamaan se yksilö, jossa ei ole hintalappua, eikä kassa tiedä minkä niminen naulakko on kyseessä. Pahoittelen, etten tarkastanut hintalapun löytymistä, mutta "ei se ookaan sun vastuulla" minulle todetaan. Ratikassa nainen kysyy kuskilta neuvoa, mutta jääkin juttelemaan niitä näitä. Katsomme yllättyneinä toisiamme ja Nico kysyy, "flirttaileeko tuo kuski todellakin asiakkaan kanssa?". Samalla nauramme vastapäätä istuvan pariskunnan mukana, kun ratikan perästä kuuluu yllättävä huudahdus "voi eiii... ne on Eijan lasit".  Ei siis onneksi mitään vaarallista. Tämä kaikki täällä Suomessa!

Suoraan sanottuna jännitin myöskin etukäteen vähän sitä, että joutuisin meistä kahdesta ainoana suomen kielen osaajana niin sanotusti "hoitamaan kaiken" tai toimimaan tauotta tulkkina. Joissain tilanteissa on haasteellista kun pitäisi hoitaa molempien/toisen asioita ja ajatus englannin kielen puhumisesta toiselle suomalaiselle kuulostaa mun mielestä ihan järjettömältä. Tämä johtaa siihen, että puhun suomea asiakaspalvelijalle (esimerkiksi hankkiessamme Nicolle puhelinliittymää) ja välillä käännän Nicolle espanjaksi (tai englanniksi), hän saattaa väliin esittää kysymyksen englanniksi, johon asiakaspalvelija vastaa englanniksi ja niin edespäin. Soppa on valmis. Ajoittain en edes tajua kääntää hänelle kaikkea ja sitten kuvittelen jälkikäteen, että asiasta ollaan jo puhuttu. Esimerkiksi silloin kun käytiin viimeisessä asuntonäytössä, välitysfirman heppu oli niin apaattinen, ettei Nico pystynyt lukemaan tilannetta kieltä ymmärtämättömä yhtään mitenkään. Heppu totesi mulle, että kämppä olisi erittäin todennäköisesti meidän, mutta oltiin jo rapussa menossa kotiin kun Nico varovasti kyseli, että miten kävi. Hän oli ilmeistä päätellyt ettei meitä olisi onnistanut.

Toisaalta joskus annan Nicon itse hoitaa asiansa englanniksi ja tarvittaessa autan vieressä. Pankissa virkailija katsoi mua kysyvästi, puhutko suomea? (jonka jälkeen tuli kysymys: onko Argentiina EU:ssa?) Matkakortin osto ja käytön neuvonta taas sujui ilman mun väliintuloa. Onneksi Helsingissä pystyy todella hyvin asioimaan englannin kielellä, joten siinä mielessä mitään ongelmaa ei ole ollut. Kaikki mun perheenjäsenet puhuu onneksi sujuvaa englantia, joten kommunikointiongelmia ei ole, eikä kukaan vaadi multa simultaanitulkkausta sunnuntain illallispöydässä. Poliisilla, hammaslääkärissä, Kelassa ja maistraatissakin on hommat hoituneet ilman mun läsnäoloa, asunnon avaimia hakiessa välitysfirman respa oli jopa puhunut espanjaa. Silti tää on tottakai ihan eri tilanne, koska Barcelonassa oltiin molemmat yhtä päteviä hoitamaan mitä tahansa juoksevia asioita, kun taas täällä mä olen se, joka automaattisesti selvittää sähkösopimukset ja hoitaa asioinnin isännöitsijäfirman kanssa. Puhelinoperaattorin nettisivut ei toimikaan englanniksi, eikä leffaan voi mennä katsomaan suomalaisia leffoja, koska tekstitykset on vain ruotsiksi. 

Meidän sosiaalinen elämä on myös noussut ihan uusiin sfääreihin Suomeen muuton myötä. Pelkäsin etukäteen, ettei kenelläkään Suomessa kuitenkaan ole aikaa, tapaamiset pitää sopia viikkoja etukäteen ja syksyn tullen kaikki nyhjää kodeissaan. Kuinka väärässä olinkaan! Illalliskutsuja, kävelylenkkejä, treffejä ystävien ja perheen kanssa olisi tarjolla enemmän kuin aikaa riittää. Arki-illat täyttyy menemisistä ja viikonloput on täynnä ohjelmaa. Vielä toistaiseksi erittäin harvassa on olleet ne illat, että ollaan pystytty rentoutumaan uudessa kodissa työpäivän jälkeen. Tähän asti on ravattu huonekalujen sun muun perässä tai nähty ihmisiä. Enkä valita ollenkaan!

Ainoa kulttuurinen seikka, joka mulle itselleni vielä aiheuttaa hieman jänniä tilanteita on tämä tervehtiminen. Muiden monikulttuuristen pariskuntien kanssa saatetaan vielä suukotella, ehkä yksi tai kaksi poskipusua, ei se ole niin just. Toisten ystävien ja sukulaisten kanssa ehkä vielä halataan, koska edellisestä näkemisestä on kulunut ikuisuuksia. Joidenkin kanssa vaan tervehditään suullisesti. Jostain syystä vielä tällä viikolla yritin vaistomaisesti lähestyä puolituttuja suukko-etäisyydelle, kunnes onneksi juuri ajoissa tajusin, että sellainen suullinen "moi" hymyn kera riittää. Saavuin kokoukseen uuteen paikkaan, jossa yksi vetäjistä tervehti kätellen, kun taas toinen paikalla ollut ei edes nostanut katsettaan ylös. Kesällä hyökkäsin veljeni tulevan anopin syleilyyn vahingossa poskipusuttelemaan, tajuten samalla, että mitä hittoa sitä nyt taas tulikaan tehtyä. Miehensä tajusi salamannopeasti ojentaa käden tervehdykseen. Tunsin itseni vähän naurunalaiseksi ja nauroin itsekseni jälkeenpäin. Eiköhän tässä muutaman kuukauden sisällä jää poskipusutkin unholaan. 

Toistaiseksi paluumuutto on sujunut erittäin kivutta, vaikka pieniä ahdistuksen tunteitakin ehdittiin ensimmäisinä viikkoina byrokratian sun muun kanssa kokea. Niistä myöhemmin lisää. Ehkä yllytän Nicon jakamaan fiiliksiään tänne myös!

Kuvituksena luontokuvia taannoiselta Kirkkonummen reissulta Friolandian perheen kanssa.

Jalkapallon MM-huumaa

Parempi puoliskoni on jo kohta vuoden päivät laskenut kuukausia, viikkoja ja nyt vielä päiviä jalkapallon MM-kisojen alkuun. Vuoden alussa kesän menoja suunniteltaessa kisojen ajankohta piti tietenkin ottaa huomioon ja varmistaa matsien näkyvyys. Muutama viikko takaperin veljien ja siskon miesten kesken luotiin erityinen "mundial" whatsappryhmä kisoja varten. Ja fudiskommentit näyttävät käyvän kuumina ennen kuin kisat ovat edes alkaneet. 

Jalkapallofanitus sai ihan uuden merkityksen Argentiinassa asuttua ja argentiinalaisia tavatessa. Lukiossa keskeytettiin tunnit ja mentiin alakertaan katsomaan maaottelua kesken koulupäivän koulun ainoasta telkkarista. Opettajien kanssa, luonnollisesti. MM-kisat yhdistää muuten aika poliittisesti jakautunutta kansaa ihan erityisellä tavalla. Koko maa on yhtä. Joillekin jalkapallo on tärkeämpää kuin mikään muu asia koko maailmassa. Maradonan faneilla on ihan oma uskontonsa, "Maradoaaninen kirkko" (joka ilmeisesti jopa vihkii pareja maradoniaaniseen avioliittoon). Kymmenen käskyä saa ihan uuden merkityksen "Maradoaanisina käskyinä", esimerkkeinä: 2. Rakasta jalkapalloa yli kaiken. 4. Puolusta Argentiinan maajoukkueen paitaa ja kunnioita sen kansaa. 9. Ota Diego toiseksi nimeksesi ja tee näin myös lapsillesi. Perinteinen Isä meidän -rukous onkin "Diego Meidän", tyyliin "Diego meidän joka olet kentillä, pyhitetty olkoon sinun vasurisi.."

Erehdyin kerran saamaan hervottoman, spontaanin naurukohtauksen yhden Nicon kaverin kertoessa kuinka hän melkein itki kuullessaan yhden pelaajan jättävän hänen lempijoukkueensa Bocan (30-vuotias jätkä oli tosissaan!). Mikä virhe! Kaikkien katseet kääntyivät minuun ja kaveri tuijotti mua vihoissaan lähes valmiina heittämään mut ulos kodistaan. Sain onneksi vakuutettua hänet nauraneeni ihan toiselle asialle, yeah right ja säästyin sillä kertaa seurauksilta. Ainakin vaimonsa uskoi, kun kyseli jälkikäteen mun naurukohtauksen motiivia. Oli varmasti vika kerta..

Argentiinassa osataan joskus tehdä aivan loistavia mainoksia. Useita sellaisia tihrustin youtubesta vuosia sitten maata ja sen aksenttia ikävöidessä. Yleensä jalkapallon MM-kisoja varten maajoukkuetta sponsoroivat yritykset tekevät ihan omat mainoksensa, ja ne harvoin pettävät yleisön. 

Tämä "paikallisen saunalahden" tekemä mainos on valitettavasti espanjaksi, mutta puhuu juuri tästä MM-kisojen aikaan yhdistyvästä kansasta. Neljän vuoden välein kansalaisista tulee "parempia argentiinalaisia, kaupungit täyttyvät sinivalkoisista väreistä ja kaikki on kaikkien kavereita. Kuinka hyvää jalkapallo meille tekeekään".

Tämän vuoden mainoksista paras on kyllä ehdottomasti TYC sportin tekemä paavimainos, "siunattu peli". Valitettavasti en löytänyt videosta tekstitettyä versiota, mutta ehkä fiilistä välittyy muutenkin. Tässä on mainosmiehet onnistuneet mun mielestä loistavasti. Paavin viime vuonna Rio de Janeirossa Maailman Nuorten päivänä pitämästä puheesta on leikattu osuvia osia tsemppaamaan maajoukkue voittoon. Lopputekstissä lukee "jos yksi argentiinalainen Brasiliassa sai tämän aikaan, kuvittele 23". Argentiinalaisesta paavihuumorista voi lukea lisää täältä. 

Argentiinalaisella Quilmes-oluella on myös hyviä mainoksia. Tänä vuonna videolla esitellään vastustajille mm. maajoukkueen tähtipelaajien taustoja; Messi, joka otti vastaan kymmeniä piikkejä kasvaakseen pelaamaan MM-kisoissa; toinen, joka tuo mukanaan pyhän tulen kasvettuaan hiilten seassa; kolmas, joka syntyi Ranskassa ja sanoi ranskalaisille "ei kiitos". Vastustajat saavat vastaansa "kansan, joka keksi jotain parempaa kuin jalkapallo, rakkauden jalkapalloa kohtaan". 

Varmuuden vuoksi Quilmes on laittanut pyörimään myös vuoden 1986 kisojen mainoksen, koska sinä vuonna Argentiina edelliskerran voitti MM-kisat. 

Edellisvuosien videoista suosikkini on ehdottomasti tämä TYC sportin 2010 kisojen mainos. Tässä on onneksi englanninkieliset tekstitykset!

Tässä vielä lopuksi brassikaverini linkkaama kisafiilistä nostattava video rajan toiselta puolen. "Näytä voimasi, Brasilia" kisamaasta.

Kyllähän tässä kaikessa tohinassa innostuu perinteinen lätkäfanikin!

Ei aseita, kännyköitä tai tupakointia

Yli 30 vuoden sisällissota on jättänyt jälkensä Guatemalaan ja guatemalalaisiin. Muun muassa aseita on vielä liikkeellä viime vuosikymmenien perintönä. Aselepo ja rauhansopimus tehtiin vasta vuonna 1996, eli aika hiljattain. Joidenkin tietojen mukaan keskimäärin jopa yhdeksällä kymmenestä löytyy ase taskusta. Kuulostaa hurjalta. Aseita näkyy katukuvassa oletettavasti hurjan paljon enemmän kuin Euroopassa. Aseiden lisäksi joka puolella on niihin liittyviä kylttejä. Kuinka erikoista, että esimerkiksi kauppakeskuksen sisällä olevan pankin ovessa on kyltti, jonka mukaan aseita ei saa tuoda sisälle. Ihan siinä muiden kylttien vieressä, missä esimerkiksi kielletään kännykän käyttö pankin sisällä. Menevät oletettavasti samaan syssyyn, eikö?

Meidän viikonlopun hotellin ovesta löytyi vastaava. Ei aseita, eikä tupakanpolttoa. 

Katukuvassa näkyy myös suht paljon asekauppoja. Joskin yhden paikallisen mukaan Guatemalassa on vaikeampaa ostaa ase kuin Yhdysvalloissa, sillä täälläkin tarvitaan erikoisluvat. Mutta kuinkahan vaikeaa olisi hankkia vehkeet pimeästi mustan pörssin kautta. Tuskin siinä mitään lupia kyseltäisiin. Jos rikosten rankaisemattomuusprosentti koko maassa on sellaista 98 % luokkaa, niin miten valtio pystyy kontrolloimaan yhtään mitään. Ei mitenkään.

Tässä esimerkkinä taksin ikkunasta räpsästy kuva vaatimattomasta kaupasta kaupungin keskustassa.

Ja mitä löytyikään paikallisen päivälehden välistä! "Miesten leikkikaupaksi" itseään kutsuvan liikkeen esite. Vain 43 päivää jouluun. Joulupukki siinä uudessa asussa valmiina höykkäykseen.

"Sprayjaamalla vähän tätä mahtavaa spraytä hyökkääjäsi naamaan, jää hän huutamaan, räkimään ja yskimään ihan hulluna, toivoen että kuoleman enkeli ottaisi hänet syliinsä." 

Vain 47 quetzalia, eli noin 4,70 euroa.

Näillä taktisilla housuilla saa kuulemma kunnioitusta kadulla ja kauneimmat tyttöystävät. Jopa nopeamman ylennyksen töissä. Ihmehousut!

Maihareita ja vaatteita löytyy myös. "Nämä ovat maan turvajoukkojen lempparit!"

Onko tämä maailma ihan tärähtänyt?

Ahdistavan innokkaita keskustelukavereita

Istuttiin ystävän kanssa kahvilan terassilla opiskelutauolla tuossa yks päivä. Keskustelu lähti Afganistanin ja Liberian naisten olojen päivittelystä -kaveri lukee tällä hetkellä liberialaisen rauhan aktivistin Leymah Gboween (yksi vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinnon saajista) elämänkertaa ja minä afganistanilaisen poliittisen aktivistin Malalai Joyan elämästä. Todettiin kuinka onnekkaita ollaan asuessamme naisena Euroopassa. Jotenkin sitten keskustelu kääntyi vähän ikävimpiin muistoihin ja tilanteisiin, joissa ollaan koettu ahdistusta vain sen takia, että ollaan naisia.

Toukokuussa kirjoitin katuhuutelusta, mutta entä kun se menee vähän pidemmälle?

Kaveri tunnusti nykyään suhtautuvansa hieman rasistisesti Intia-Pakistan -akselilta tuleviin miehiin, huonojen kokemustensa perusteella. Useat ikävät tilanteet kun ovat olleet juuri kyseisistä maista tulleiden miespuolisten henkilöiden tuottamia. Muun muassa Barcelonassa metron ovella takapuolen koskettelu ja Italiassa juna-aseman penkillä ahdistava keskustelutilanne, joka päätyi tuntemattoman henkilön kysymykseen "saanko suudella sinua?".

Toinen kaveri kertoi viime viikolla kuinka hän oli yksi iltapäivä poikaystävää odotellessa mennyt kirjan kanssa hetkeksi Barcelonetan rannalle istuskelemaan. Vähän ajan kuluttua paikalle ilmestyi mies (en muista oliko kansalaisuudesta puhetta), joka oli tietenkin kunnon juttu-tuulella, eikä ymmärtänyt, että joku haluaisi vaan rauhassa lukea kirjaa. Kun kaverini rupesi puhumaan puhelimessa, ja toivoi samalla keskustelijan hävinneen, olikin tämä innokas vekkuli käynyt hakemassa kimpsut ja kampsut vain leiriytyäkseen kaverini viereen. Eipäs siinä sitten auttanut muu kuin häipyä pikaisesti paikalta ja unohtaa lukuhetki rannalla.

Vastaava tilanne sattui minulle tässä kotikulmilla muutama viikko sitten. Menin kirjan kanssa tuohon lähelle aukiolle, josta löytyy useita penkkejä ja jonne kokoontuvat myös naapuruston papat viettämään päivää. Sain aika kauan istua rauhassa, kunnes sitten vaihdoin varjon puolelle ja jäin vahingossa kuuntelemaan viereisellä penkillä olevien espanjalaisten nuorten miesten kännykkäradion sepustusta Egyptin mellakoista. Siitäkös ukko sai aihetta aikaseksi ja rupesi kyselemään ymmärränkö. Yleensä minun on vaikea olla ilkeä, joten väistämättä tulee pariin ensimmäiseen kysymykseen vastattua ystävällisesti. Kun sitten kuitenkin jatkoin kirjani lukemista, eikä toinen ymmärrä lopettaa kyselyä, menee siinä hermo. Mistä olet? Mikä sormus tuo on? Missä opit espanjaa? Kauan olet asunut täällä? Mitä opiskelet? Haittaako, jos istun tähän sun viereen? Paljonko sun maisteri maksaa? Ai onko sulla poikaystävä? jne. WTF? ja mikä näistä asioista kuuluu sulle? Eikö ole selkeä kiinnostuksen puuttumisen merkki, jos katse on kirjassa eikä keskustelutoverissa?

Vanhemmiltani ylioppilaslahjaksi saatu sormus on herättänyt huomiota aiemminkin. Aberdeenissä se oli usein mm. intialaisten miesten kiinnostuksen kohde. Saako sitä katsoa? Onko se sun poikaystävältä? Ei kun ihan varmasti vanhemmilta, onko se sun vanhemmilta? ja sitä rataa..

Yleensä tällaiset ahdistavat tilanteet on hankalia siinä mielessä, ettei tekisi mieli antaa periksi ja häipyä paikalta, vaan saada tehdä juuri sitä mitä tuli tekemään. Vaikka lukea rauhassa kirjaa. Millä oikeudella nämä hemmot tulevat sitten häiritsemään? Puhuttiin kaverin kanssa nimenomaan siitä, kuinka jätkien ei tarvitse tällaisia asioita miettiä. Tuskin kukaan nainen tulisi samalla lailla ahdistelemaan, jos Nico päättäisi mennä lukemaan kirjaa rannalle tai puiston penkille. Ei miesten tartte muutenkaan miettiä liikkumisiaan iltaisin tai pimeällä samalla tavalla kuin naisten, eikä miehet edes tajua kuinka paljon naiset näitä juttuja miettii.

Onko tämäkin joku kulttuurierojen piikkiin menevä juttu -ehkä he vain haluavat kaveerata ilman mitään muita odotuksia. Vai onko vaalea blondi idästä tuleville "helppo liberaali"? Todettakoon, että kumpikaan tarinoissa esiintyvistä ystävistäni ei ole blondi, eikä eurooppalainen. Väärin olisi leimata jostain tietystä maasta/alueelta tulevat miehet epäillyttäviksi häiriköiksi, mutta joskus liian monet ikävät tilanteet pakostakin johtavat tällaisiin johtopäätöksiin. 

Vastaavia tilanteita on kyllä tullut kohdattua ihan Helsingissäkin. Täällä juttua elokuulta 2010, kun turisti haluaa turista ja vastaavasti toinen bussimatkalla sattunut ahdistava tilanne luettavana täällä.

Kuvat taannoiselta iltakävelyltä Parc Güellissa.

Suomen lintukoto

Friolandia -blogissa kuvailtiin osuvasti ulkomaalaisen silmin Suomen hyviä ja huonoja puolia. Useat niistä allekirjoitan minäkin, vaikka täysin suomalainen olen. Esimerkiksi Suomen lintukoto-turvallisuus on niin mahdoton käsittää ulkomaalaisen silmin, ellei sitä ole itse kokenut. 

Eilen lounaalla parin opiskelukaverin kanssa tuli puhetta kouluajoista. Kuunnella siinä sitten brasilialaisen ja kolumbialaisen muistelmia koulusta, josta ei missään nimessä saanut lähteä kesken päivän ulos ja ympäristö oli kalterein suojattu. Kerroin kuinka meillä käytiin välillä hyppytunneilla kotona ja välkillä läheisessä leipomossa tai Alepassa ostamassa välipalaa. Kolumbiassa koulun vieressä oli armeijan suljettu alue ja ampumakenttä, joten senkään takia yksin ei oikein voinut liikkua. Vanhemmat (tai autonkuljettaja) toivat jokaisen kakaran autolla kouluun ja hakivat iltapäivällä kotiin. Suomessa ekaluokkalaiset kävelevät yksin kouluun tai kulkevat pääkaupungissa yksin julkisilla.

Vasta tämän kuluneen vuoden aikana olen tarkemmin tutustunut Kolumbian lähihistoriaan ja sisäiseen konfliktiin, pikkasen yliopiston luentojen kautta, mutta enimmäkseen koulukaverin omien kokemusten kautta. Kolmekymppinen kolumbialainen kun on periaatteessa koko lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt "sodassa". Tuntuu ihan uskomattomalta tällaiselle suomalaiselle. Että 10-vuotiaana heräisi keskellä yötä siihen kun  talon ikkunat pamahtaa hajalle muutaman korttelin päässä olevan virastotalon räjähdyksen voimasta. Isoisä ja setä joutuu FARC:in kidnappauksen ja terrorismin uhriksi. Kaverin äiti viedään myös ja jätetään motarin varteen perheen haettavaksi. Jätesäkissä. Tuntuu pikkasen pieniltä oman lapsuuden murheet. 

Olen toki ollut tietoinen Kolumbian tilanteesta jo ennen kuin aloitin nämä opinnot, mutten missään nimessä sen vakavuudesta tai yksityiskohdista. On ihan eri juttu kuulla siitä kaverin suusta, henkilöltä joka on elänyt sen kaiken. Onhan maailmassa tälläkin hetkellä tuhansia lapsia, jotka elää vastaavassa tilanteessa, mutta kuulla tämä kaikki opiskelukaverilta on ihan eri juttu kuin lukea siitä uutisista.

Muutama vuosi sitten ystäväni eteläafrikkalainen kaveri oli Suomessa käymässä ja tutustutin häntä Helsinkiin. Illalla päätimme lähteä metsään koiran (rottweilerin!) kanssa kävelylle, mutta kaveri (parikymmpinen jätkä!) epäröi hieman. Voidaanko me oikeasti mennä pilkkopimeään metsään yhdeksältä illalla?!? Kyllä Suomessa voidaan. Onhan siellä katuvalotkin. Eteläafrikkalainen on tottunut kävelemään kadulla veitsi housun taskussa ja sähkölamaannuttaja auton hansikaslokerossa. Ihan varmuuden vuoksi. Tuntuu aika hurjalta.

Nico taas vuorostaan ihmetteli Suomessa Alepan edessä odottavaa pyörää, johon omistaja oli jättänyt etukorin kiinni ja koriin kangaskassin. Naapurin vauva nukkui rivitalon edessä vaunuissa keskellä päivää, ulkona yksin. Ei voinut sitä argentiinalainen ymmärtää. Suomessa kun harvoin vauvoja ryöstetään..

Tällaisia tarinoita täytyy aina välillä kuulla, jotta muistaisi arvostaa asioita, joihin on suomalaisena jo aivan liian tottunut.

P.S. Kuvat mun lintukodosta, mökiltä Suomesta.

tasa-arvosta ja katuhuomiosta

Tän viikon kehityspolitiikan tunnilla käsiteltiin aihetta "gender" ja "gender mainstreaming in development policy", jonka rakas google kääntäjä kertoo olevan "tasa-arvon valtavirtaistaminen kehityspolitiikassa". En tiedä onko tuo ihan oikea käännös, mutta ehkä ainakin sinnepäin. Yksi luokkakavereistani piti aiheeseen liittyvän esitelmän, jonka lopuksi hän näytti kanadalaisten yliopisto-opiskelijoiden tekemän videon. 

Representations of gender in advertising.

Katso täältä.

(sitä ei valitettavasti pystynyt upottamaan)

Tässä muutama kuvakaappaus videolta.

Tässä vaiheessa herää kysymys, että kuinka helkutin moisen dollarisumman tuo American Apparelin tyttö on vetänyt kotiin tuossa mainoksessa poseeraamisesta?!? Toivottavasti aikamoisen.

Kaverin ajatuksena oli videon avulla näyttää, kuinka paljon meillä täällä "kehittyneissä länsimaissa" on vielä tehtävää tasa-arvon kanssa, kun me siitä niin paasaamme muille. Hyvä video. Kannattaa katsoa.

Luennolta kotiin matkatessa rupesin sitten miettimään tätä asiaa vähän enemmän ja mieleen muistui kaverini kanssa kohtaamamme huomio pari viikkoa sitten kun Anna oli täällä vierailemassa. Yleensä saan kulkea Barcelonan katuja ihan rauhassa, vaikka olisin yksin liikenteessä. Toisin kuin esimerkiksi Lattareissa, täällä ei tartte kadulla kuunnella vislausta ja huutelua. Ollaanhan täällä totuttu blondeihin ja varsinkin turisteihin. 

Muistan elävästi Kuuban reissulla kun lähdettiin päiväksi Havannaan pienellä autolla yhden saksalais-ranskalaisen pariskunnan ja paikallisen autokuskin, Lemayn kanssa. Lemay tööttäili kadun reunassa bussia odotteleville paikallisille ja selitti meille kuinka paikalliset naiset nauttivat tästä saamastaan huomiosta. Pikkasen tuli pyöriteltyä silmiä. Niin kai sitten.

Itse en kyllä yleensä nauti siitä, että kadulla tuijotellaan tai huudellaan perään. Eri asia on, jos liikennevaloissa töitä tekevä nuori jätkä heittää ironisesti "tipuitko taivaasta enkeli?" (te caiste del cielo ángel?) tai joku limanen rekkakuski tai raksamies köhii blondii, blondii.. tai kadulla vastaan kävelevä ukko heittää "hei kuningatar" (hola reina). Kaikki normikokemuksia Argentiinasta. Ensimmäinen ja viimeinen saivat aikaan huvittuneen naurun. Kuvittelevatko he tosiaan, että nautin siitä vai ajattelevatko he edes miltä musta tuntuu kuunnella sellaista? 

Annan kanssa Barcelonan kaduilla liikkuessa saimme paljon enemmän huomiota kun mitä olen kokenut yksin katuja kävellessä. Joko huomio keskittyi vain Annaan tai sitten kaksi vaaleaa, hassua kieltä puhuvaa tyttöä herättää vaan enemmän huomiota. Multa palaa helposti päreet tällasissa tilanteissa ja Parc Güellissakin manasin suoraan helvettiin meidän perään huutelevat itämaiset katukaupustelijat. Polku jatkui heidän alapuolella, mutta onneksi sieltä ei lentänyt mitään niskaan. Toisena päivänä kauppakeskuksessa luonasvaihtoehtoja tutkiessa kaksi paikallista ravintolassa istuvaa hemmoa tuijottivat meitä kesken ruokailunsa kuin oisivat avaruusolentoja nähneet. Kysyin ystävällisesti mikäli heillä oli joku ongelma ja kun sellaista ei ollut, kehotin heitä keskittymään ruokaansa. Häivyimme nopeasti paikalta. 

Mietin sitten, että ehkä nämäkin ovat vain kulttuurieroja ja paikalliset espanjalaiset ovat innoissaan saamastaan huomiosta. Itse en siitä nauti ollenkaan. Tätä kaikkea päässä pyöritellessä metrossa, astui sisään kaksi paikallista tyttöä puolialastomina. Siinä vaiheessa mietin, että kai sitten jotkut oikein tarkoituksella keräävät huomiota ja toivovat sitä saavansa. Tuli sitä ihmeteltyä tyttöä, jolla oli niin pienet farkkushortsit, että puoli pakaraa vilkutteli, jaloissa ei sukkiksia tai muuta, vain korkkarisaappaat. Toisella oli lyhyt trikoohame, alushouset vilkku joka suunnasta ja hän istahti jalat levälleen metron lattialle. Kukin tyylillään.

Oonko vaan stuck up blond biatch vai saanko ottaa itteeni typerästä huutelusta ja tuijottelusta?!?

Jottei menis liian tahmean negatiiviseksi tunnelma, laitetaan tähän vielä kuva Barcelonan kadulta löytyneestä yllätyksestä..

Kiva pieni tuulahdus lumisesta Tampereesta löytyi yliopiston porttien vierestä sähkökaapin ovesta. 

Kuinka lie sinne päätynyt.. 

häät argentiinalaiseen tyyliin

Meillä oli täällä yksi Nicon kaveri kylässä läpikulkumatkalla muutama viikko sitten viikonloppuna. Teddy on asunut pari vuotta Euroopassa ja suuntasi nyt Argentiinaan siskonsa häihin ja muutamaksi kuukaudeksi lomailemaan, Euroopan talvea pakoon Lattariaurinkoon. Ei paha! Anyways, kaveri esitteli meille siskonsa häihin palkatun valokuvaajan uskomattomia teoksia (aka ihmisten häävideoita!). Tästä sain idean jakaa teille vähän paikallisia hääkäytäntöjä, koska en muista niistä aiemmin kertoneeni. Argentiinassa oletettavasti häät kulkevat vähän eri sfääreissä kuin meillä Suomessa. Eteläisellä pallonpuoliskolla nimittäin sellaiset normihäät, joissa ei ole "paljon" kutsuvieraita on noin 200 hengen pirskeet. Suomessa kaverini pienissä häissä oltiin 36. Hehe. 

Argentiinassa lähes poikkeuksetta häihin palkataan valokuvaaja, joka tekee myös häävideon (lopussa pari esimerkkiä). Tähän saadaan helposti sellanen kymppitonni paikallista valuuttaa kulumaan, eli jokuset vajaa 2000 euroa. Ei ole yhtään erikoista, että häissä olisi ilotulitukset, vaikkakin on sanomattakin selvää, että siinä tapauksessa perheellä on mitä ilmaan paukuttaa. Enpäs olekaan kertonut maaliskuussa Córdobassa järjestetyistä häistä, jotka olivat mun ensimmäiset ja tähän asti ainoat argentiinalaiset häät.

Hääparilla on yleensä kaksi hääpäivää, koska maistraatissa käynti (civil) on lähes välttämätön ja sitä ei yleensä onnistu järjestää itse juhlapäivälle. Jos taas haluaa kirkkohäät, niin maistraatissa pitää joka tapauksessa hoitaa jonkinlainen allekirjoitussessio todistajien kanssa. Mun käsittääkseni yleisin tapa on järjestää pienellä porukalla (20-30 henkeä) maistraattivihkiminen ja ehkä lounas ja sitten erikseen toisena päivänä iltajuhla parille sadalle kutsuvieraalle. Córdoban tapauksessa kaikki oli laitettu samalle päivälle ja maistraatista tuli vihkijä juhlapaikalle -rahalla saa. 

Häät alkoivat perjantai-iltana Córdoban keskustassa kirkossa kello 21 aikaan vihkimisellä, joka on siis vain "muodollisuus". Tilaisuus kesti korkeintaan puoli tuntia ja vihkiparin päälle heitettiin riisiä kansainvälisen käytännön mukaan. En yhtään muista mitä pappi puhui, mutta tahdotko? ja tahdon -keskustelut kuitenkin käytiin. Sen jälkeen morsiamen kaveri lauloi Ave Marian, joka on mun mielestä enemmän hautajaislaulu. Kirkolta autot ja minibussit veivät meidät kaupungin ulkopuolelle superhienolle juhlapaikalle, jossa canapét ja drinkit odottivat juhlatilan puutarhassa. Muistan, että oltiin ihan kauhean nälkäisiä jo tässä vaiheessa ja vedettiin vatsat täyteen näitä pikkuruokia. Ehkä noin tunnin odottelun jälkeen ohjelma jatkui siviilivihkimisellä takapihalla, jossa uudestaan "tahdottiin" ja allekirjoitettiin maistraatin jättimäinen vihkikirja todistajien ja juhlavieraiden läsnäollessa. Sillä sekunnilla kun pari oli julistettu aviopariksi, rupesi taivaalla ilotulitteet pärskymään -jossun toinenkin säikähti sitä pauketta.

Siviilivihkimisessä molemmilla on 2 todistajaa ja kaikki 6 laittavat nimensä maistraatin kirjaan.

Pienten tulitusten jälkeen jatkettiin takaisin etupihalle, jossa odotti toinen alkupala -kaikkea piirakoista soppaan ja siltä välillä. Tämä oli vähän outo vaihe, koska ulkona alkoi olla todella kylmä ja moni halusi vain mennä sisään juhlasaliin. Kellokin taisi tässä vaiheessa olla jo lähemmäs 12 yöllä. Syömisten jälkeen päästiin viimein siirtymään sisätiloihin ja kaikille vieraille asetettuihin pöytiin. Kun vieraat olivat löytäneet omat paikkansa asteli tuore aviopari korean musiikin tahdissa tanssahdellen lasiovista sisään, kuplien ja hileiden tippuessa heidän päällensä.

Viimein päästiin varsinaisen ruuan makuun.. vaikka vatsat olivat tässä vaiheessa jo aika täynnä, tuli ensin  "kolmas" alkupala, pääruoka ja jälkkäri. Pääruoaksi oli oikein haastava "grilliruoka" asado vissiin viidellä eri lihalla/leikkauksella (Argentiinassa syödään varmaan lehmän jokainen osa, joten kaikille osille on omat nimensä, joita en valitettavasti kuitenkaan tunne!). Haastava sen takia, että juhlapaikan takapihalla oli 3-4 ukkoa, jotka grillasivat hiestä märkinä, yrittäen ajoittaa kaiken täydellisesti. Kuulemma tässä on suuri riski, että kaikki menee todella pieleen! Tällä kertaa ei onneksi mennyt. En enää jaksanut kyllä tässä vaiheessa syödä yhtään mitään.

Takapihalla tais olla yhteensä viisi grilliä ja grillimestarilla muutama apulainenkin.

Näissä häissä ei sen erityisempää ohjelmaa ollut. Ruuan aikana seinillä olevissa taulutelkkareissa näytettiin vanhoja valokuvia hääparista ja häävieraista. Yllätyksenä morsiamen kaveri tanssi arabialaista tanssia ja laittoi morsiamenkin tanssimaan napatanssia pöytien välissä kulkien. Myöhemmin tanssittiin häävalssi ja kaikki kävivät vuorotellen tanssittamassa hääparia. Sitten suuri osa pöydistä ja tuoleista siirrettiin sivuun ja keskelle juhlasalia muodostui tanssilattia, jossa häävieraat mummosta vaariin ja vauvaan tanssit lattarirytmejä. Eniten tietenkin cuartetoa, Córdobassa kun oltiin. Pari tuntia myöhemmin ulkona odotti vielä hääkakku ja "makeapöytä" mesa de dulces, josta löytyi useita eri kakkuja. Muistan vain, että ne oli kaikki tosi pahoja. Jokaisessa oli karsea määrä marenkia tai kermaa päällä ja ne muistutti enemmän erinäkösiä "torttuja", kuten lemon pie ja sellasta. Joskus kello 5 aikaan aamulla tarjoilijat rupesivat jakamaan "yöpalaa", vähän lisää suolasta. Olin vielä siinä vaiheessa ihan täys kaikesta, että en pystynyt vieläkään syömään mitään ja uni painoi päälle. Mutta vasta klo 6 aamulla päästiin lähtemään, koska minibussin kuskin kanssa oltiin sovittu, että se tulisi sillon hakemaan meidät takas keskustaan.

Argentiinassa otetaan kaikissa suurissa juhlissa aina kuva pöytäkunnittain hääparin kanssa. Yleensä juhlakalu(t) kiertää ruuan aikana jossain välissä moikkaamassa kaikkia vieraita pöydissä ja ottavat samalla kuvan kaikkien kanssa. Tämä on tosi kiva tapa, kaikista vieraista tulee varmasti otettua kuva.

Toinen normijuttu kaikissa argentiinalaisissa juhlissa, oli sitten häät tai 15-vuotissynttärit kyseessä, on cotillón mikä tarkoittaa, että jossain vaiheessa kun jengi jammaa tanssilattialla riemusta ratkeina jaetaan kaikille hassuja hattuja ja naamareita pelleiltäväksi. Hääparilla on yleensä ihan omat sivuun laitetut koristukset, jotka erottuu joukosta.

Mun käsityksen mukaan kyseessä oli aika "normihäät" argentiinalaisen mittapuun mukaan. Ihan kaikissa häissä ei ilotulitteita paukuteta tai syödä grilliruokaa, mutta kuitenkin. Laskeskeltiin siinä Nicon äidin, veljen ja veljen vaimon kanssa, että ainakin sellaiset 100 000 paikallista pesoa oli häihin pistetty. Se tekee vaatimattomat 16 000 euroa. Maassa, jossa keskipalkka on vajaa 1000 euroa kuussa. Minulla ei ole mitään hajua suomalaisten häiden keskivertobudjetista, osaako joku sanoa ihan vain vertailun vuoksi?

Argentiinassa häissä ja kaikissa muissakin suurissa juhlissa jaetaan aina "muistolahjoja" souvenirs. Tällä kertaa lahja oli todella omaperäinen, sillä kaikki häävieraat saivat omat flip flopit, joiden pohjaan oli painettu karikatyyri hääparista.

Ehkä kaikkein silmiin pistävin asia näissä häissä oli ihmisten vaatetus. Ainakin puolet naispuolisista häävieraista oli pukeutunut mustaan (!) ja osa myös valkoiseen. Mutta mustaan, ekskyysmii. Vähän tuli hautajaiset mieleen. Jopa sulhasen äiti oli koko mustassa. Hän tosin ehkä suri poikansa tulevaisuutta.. haha.

No, miltäs vaikuttaa argentiinalaiset häät?

Alla vielä muutama esimerkki argentiinalaisesta häävideosta. Niistä saa aika hyvän kuvan itse häistäkin.

Tässä on meidän kaverin siskon häävideo.

Ludmila y Emiliano - Wedding SDE (same day edit - boda editada el mismo día) from Jorge Goenaga Cine de bodas on Vimeo.

Tää toinen on mun mielestä aika paljon vaikuttavampi. Ja musiikki sopii ehkä vähän paremmin asiaan, kun tuossa edellisessä.

Luciana y Demian - Wedding SDE (same day edit - boda editada el mismo día) from Jorge Goenaga Cine de bodas on Vimeo.

P.S. Tiedän, että lukijoiden joukossa on ainakin yksi ihminen, joka on hiljattain ollut useissa argentiinalaisissa häissä, joten hän voi varmasti kirkaista mikäli nämä yllä kuvaamani häät eivät ole mitään "normia" hänen kokemuksensa perusteella :)

P.P.S. Suurin osa yllä näkyvistä hääkuvista on virallisen hääkuvaajan Gustavo Pomodoron ottamia, kreditit hänelle.

mikä saa minut Argentiinassa raivon partaalle?

Tässä Ecuadorin matkahehkutusten välissä voisin kirjoittaa vähän ikävämmistä asioista. Nimittäin mun on jo pitkään tehnyt mieli listata sellaisia ärsyttäviä juttuja, jotka saa mut välillä usein raivon partaalle Argentiinassa. Osa näistä pätee lähinnä Buenos Airesiin, osa koko maahan ja varmasti myös muihinkin maihin. Samalla osa näistä voi toimia sellasina "good to know" -vinkkeinä jollekin, joka meinaa tänne asti tulla. Rehellisesti sanottuna, mun nyt vaan tekee mieli valittaa.

Ensinnäkin, mä en voi kestää sitä, että kaupassa tuotteilla ei ole hintalappuja. Ymmärrän, että kun inflaatio laukkaa 25 % vuosivauhtia, niin saattaa olla turhauttavaa olla joka viikko muuttamassa hintoja, mutta mun mielestä on aivan surkeaa palvelua, että hintoja ei ole näytillä. Ruokakaupassa mulla palaa päreet saman tien, kun hintalaput on joko ihan väärillä kohdilla, niitä ei ole tai samalle tuotteelle on useampi hinta. Tuossa yksi kaunis maanantai-iltapäivä olin unohtanut napata kotoa aamulla lisää rahaa ja lompakossa oli 30 pesoa. Tarvitsin maitoa, leipää ja juustoa. On vaikea laskea mihin rahat riittää, kun hintoja joutuu arvailemaan. Maanantaina kävin tosiaan ylikierroksilla ja mun oli todellakin pakko avautua asiasta kaupan kassalle. 

Mutta kun täältä puuttuu sellainen oikeanlainen palvelukulttuuri aivan kokonaan. Ei ketään ruokakaupassa kiinnosta tuleeko asiakas jatkossa ostamaan maitonsa heiltä. Kun kysyin varovasti kaupan myyjältä "minkä takia on niin vaikea laittaa hinnat hyllyn reunaan? ja miksi ne ovat ihan väärissä paikoissa?", oli hänen vastauksena "on niin monia asioita, jotka ovat huonosti" ja mumisi jotain valittavaan sävyyn pomostaan. Nico huomautti, että tämä olisi sellainen asia, joka sentään on helposti korjattavissa. Kehotin myyjää sitten antamaan palautetta pomolleen, mutta tuskin sekään menee perille. Etenkin ruokakaupan kassat on muutenkin aina tosi veemäisiä ja hitaita (!). En kestä niitä. Täällä ei vissiin jouduta houkuttelemaan asiakkaita samalla tavalla kuin Suomessa, täällä riittää liikaa ihmisiä. 

Yhdestäkään ruokakaupasta ei yleensä saa kaikkea mitä tarvitsisi ostaa. Heillä ei ikinä ole samoja tuotteita valikoimissa ja aina just se sun haluama juusto/leipä/jugurtti/suklaalevy on loppu. Ketjujen ruokakaupoista ei myöskään kannata ostaa vihanneksia/hedelmiä koska ne on aivan järkyttävän huonolaatuisia sekä ylihinnoitettuja. Pitää mennä erikseen verduleriaan. Esimerkiksi Carrefourista ei myöskään voi ostaa lihaa ja niiden kana on pelottavan liilan väristä. Yleensä pitää mennä erikseen lihakauppaan. Turha kuvitellakaan, että täällä saisi kanasuikaleita supermarketista. Kuulostaahan se söpöltä, että lihat ostetaan lihakaupasta, vihannekset vihanneskauppiaalta ja leivät leipomosta. Pidemmän päälle se on kuitenkin tosi rasittavaa. Eikä meidän läheltä ole vielä kolmen kuukauden asumisen jälkeen löytynyt yhtään lihakauppaa. Musta on siis tullut lähes kasvissyöjä. Argentiinassa! Believe it or not!

Tällaisessa reilun kymmenen miljoonan asukkaan miljoonakaupungissa liikkuminen on yhtä ainaista taistelua. Taistelua autoilijoiden kanssa, taistelua bussikuskien ja hullujen mopojen sekä muiden kadulla  ja metrossa kulkijoiden kanssa. Taistelua katukivetyksen kanssa. Mopot ajaa välillä autojen seassa, välillä jalkakäytävillä, ihan riippuen siitä, mikä milloinkin on kannattavampaa. Puolet katulaatoista on irtonaisia ja niiden päälle kun astuu, lentää kuravedet sieltä alta kivasti housuille. Tätä tapahtuu usein. Esimerkiksi eilen juuri 100 metriä ennen töihin pääsyä, kuraläiskiä oli yht'äkkiä nilkasta nivusiin saakka. Tärkeää on siis jalkakäytävällä kävellessä oppia tunnistamaan irtonaiset laatat ja varoa kanssakulkijoiden lisäksi ohi suhahtelevia mopoja. 

Puhumattakaan niskaan tippuvistä vesistä. Kaikissa (vanhoissa) rakennuksissa on jälkikäteen asennetut ilmastointilaitteet, sellaiset karseat jättimäiset laatikot, jotka jököttää ilmassa ikkunan ulkopuolella seinässä. Näistä hökkeleistä tippuu vettä. Kesällä jalkakäytävillä kulkeminen on ihan toivotonta, koska koko ajan sataa niskaan. Miten vaikeaa olisi laittaa joku putkisto niin, että vesi kulkisi nätisti seinää pitkin alas. Liian vaikeaa ilmeisesti.

Nyt kun ollaan tässä vesiasiassa, niin päästään lämminvesisäiliön pienuuteen. Yhdessäkään argentiinalaisessa kämpässä ei voi tiskata astioita (harvalla täällä on tiskikonetta) ja käydä suihkussa samaan aikaan. Eipä tulisi mieleenkään tällainen asia ensimmäistä kertaa maassa ollessa. Suomalaisena sitä on tottunut liian hyvään. Vaikka kämpässä olisi kolme suihkua, niin vain yksi henkilö voi kerrallaan käydä suihkussa. Lämmintä vettä ei riitä moneen asiaan yhtä aikaa.

Mitäköhän valitettavaa vielä keksisin? Ai niin, metrot! Buenos Airesin metroverkosto on aivan liian pieni kaupungin kokoon suhteutettuna. Se on myös aivan liian vanha, jäänyt viime vuosituhannen alkupuolelle. Eikä kenelläkään ole rahaa, eikä kukaan halua ottaa vastuuta sen hoidosta. Presidentti tappelee kaupungin pormestarin kanssa edelleen metron omistuksesta -kumpikaan ei halua sitä kontolleen. Harvase viikko muutama juna otetaan pois käytöstä, koska ei ole rahaa korjata niitä/hankkia uusia ja useat junat ovat jo hengenvaarallisen huonossa kunnossa. Metrolakko kehiin siis. Täällä mennään jo viidettä päivää ja huomenna jatkuu. Säästyypähän mun pesot! Miljoona metron käyttäjää on nyt kaduilla kävelemässä (kuten minä) tai busseissa. Tähän vielä bussilippujen hintojen nostaminen ilman uutta elektronista korttia ja koko kaupungin peittävä sakea sumu, joka saa lentoyhtiöt perumaan lentoja. Soppa on valmis. 

Tällaista täällä tällä viikolla. Kaikki on siis aivan mainiosti! Välillä rakastan tätä kaupunkia, välillä vihaan tätä. Mulla on enää 25 päivää aikaa nauttia buenosairesilaisuudesta. Joten en valita. Onnittelut, mikäli jaksoit lukea loppuun asti!

Osaan sanoa moi

Mun mielestä on aina jännä analysoida eri maiden ja kulttuurien tervehtimiskulttuuria. Oikeastaan en ole vielä keksinyt, että mikä olisi sellainen kultainen keskitie ja juuri sopiva tapa tervehtiä tuntematonta, kaverin kaveria tai vaikka puoltuttua kadulla. 

Olen aina hieman ihmetellyt suomalaisten vaikeutta sanoa reippaasti "moi" ja toisaalta valitettavan usein se hankaloituu mulla itsellänikin vaikeassa tilanteessa. Missä muussa maassa järjestetään kampanja, jotta ihmiset tervehtisivät bussikuskia? Missä muualla sellainen olisi edes tarpeellinen? Joka päivä kun nousen bussiin (yleensä 2 kertaa päivässä) tervehdin kuskia, mutta yllättävän harvoin saan vastauksen. Aika usein kuskit kattelevat ihan muualle ja silloin epäröin itsekin, että tartteeko mun nyt sanoa "hei". On se niin vaikeaa. 

Ensimmäistä kertaa kun olin Argentiinassa, koin niin uskomattoman rasittavaksi saapua kavereiden synttäreille kun talo oli täynnä sukulaisia ja naapureita. Koko paikka piti käydä läpi ja jokaikistä mummoa, pappaa, naapurin Juania, serkkua ja siskoa piti pusutella poskelle, vaikkei heitä olisi koskaan aiemmin tavannutkaan. Eikä kyseessä ollut edes oikea pusu vaan sellainen "poski poskea vasten ja suulla äännähdys muack". Kesti muutama viikko tai kuukausi ennen kuin opin sen. Sama kierros tehtiin sitten kun oli lähdön aika. Paras tapa olisikin ollut saapua aina ensimmäisenä ja lähteä viimeisenä -pusuttelukierros jää muiden vaivaksi. Koulussa yksi pahimmista draaman synnyttäjistä oli tottakai "se ei moikannut mua tänään", eli joku heilutti vaan kättä eikä tullut luokse tervehtimään oikeasti. Joskus siis menee vähän överiksi.

Ensimmäisinä viikkoina kuukausina Briteissä olin aivan ällikällä lyöty. Ihmiset tervehtivät kyllä iloisina, rupeavat sitten kyselemään kuulumisia, mutta eivät pysähdy odottamaan vastausta. Ja kaupan tätikin kyselee kuulumisia. Pitäiskö sitten huutaa ohi kävelevän puoltutun perään, että "ihan hyvin menee kiitos". Pohdiskeltiin tätä yhden espanjalaisen ja ranskalais-saksalaisen tytön kanssa ekoina viikkoina ja haastateltiin meidän skottikämppiksiä oikeista toimintatavoista. Kuulumisia kysellessä oikea vastaus ei siis välttämättä aina olekaan "hyvää/huonoa", vaan se voi joskus olla kysymys "mitä kuuluu?".

Entäs sitten vaikka alkulöpinät leffateatteriin mentäessä.. en ikinä unohda sitä kun menin Argentiinassa tiskille ja töksäytin "hei, mitä teillä pyörii tänään illalla?". Kaverini (ei niinkään kassa) oli ällikällä lyöty. Olisi tietty pitänyt vetää argentiinalaisittain, pitkän kaavan mukaan,  "heippa, miten menee? mulla olisi yksi kysymys.. mitä teillä pyörii tänään leffassa?". Eli ei siis suoraan asiaan. Vaan parempi muutaman mutkan kautta.

Pusuttelutervehtiminen on mun mielestä aika kivaa, kunhan se ei mene överiksi. Välillä se voi olla aika hankalaa kun et välttämättä tiedä, että naapurikaupungissa annetaankin kaks pusua, yhden sijaan. Mutta mitä järkeä on kysyä kuulumisia, jos sua ei oikeesti kiinnosta. Kaiken huippu -ja aika huolestuttavaa- on kuitenkin se, että suomalaisen työpaikan perehdyttämiskansiossa sanotaan, että kaikkia työntekijöitä tulee tervehtiä, ainakin aamulla ensimmäistä kertaa törmättäessä. Meillä pitää oikein ohjeissa lukea, että muista tervehtiä työkaveria!

juhlakolikoita kolikkovajeeseen

La Nación

Luin äsken mielenkiintoisen uutisen, kun näin argentiinalaisen La Nación -lehden otsikon, jonka mukaan "uudet kolikot laitetaan kiertoon maanantaina". 

En muista olenko aiemmin kertonut tästä Argentiinassa vallitsevasta kolikkovajeesta.. Maata on siis jo vuosikausia -niin kauan kuin minä muistan -vaivannut puute peson ja senttien kolikoista. Suurin kolikko on tähän päivään asti ollut 1 peson arvoinen, eli noin 0,17 €. 

Jo vuonna 2005 muistan ihmetelleeni, että kioskin pitäjä saattoi tuosta vaan sen ihmeemmin lupaa kyselemättä antaa vaihtorahana muutaman karkin tai purkan kolikoiden sijaan. Tämä oli aivan normaali käytäntö, eikä kukaan kyseenalaistanut sitä. Luulen, että se jossain määrin jatkuu edelleen, mutta huomasin jo viime vuonna Argentiinassa ollessa, että jopa irtokarkkien ja purkkien hinnat ovat nousseet sen verran, ettei niitä enää voi antaa muutaman kymmenen sentin kolikon sijaan. Pula on yhä olemassa ja kioskin pitäjä voi kieltäytyä myymästä yhtään mitään, jos asiakkaalla ei ole maksaa tasarahalla tai pienellä setelillä. Kukaan ei halua lahjoittaa kolikoitaan muille. Muistan kuinka veljeni toissa vuonna halusi innokkaasti päästä kaupassa kaikista typeristä kolikoistaan eroon ja kassaneiti hymyili kuin Naantalin aurinko ja kiitteli useaan kertaan kun joku oli niin ystävällinen, että maksoi kolikoilla ja vielä tasarahan. 

Argentiinan toisiksi suurimmassa kaupungissa, Córdobassa tähän kolikkopulaan on tehty mm. sellainen ratkaisu, että busseissa maksetaan poleteilla (cospel), joita saa ostettua vain katukioskeista. Niitäkään ei kyllä riitä kaikille ja monen kiskan ikkunassa näkyi ostorajoitteista ilmoittavia lappusia, kuten "max. 4 cospelia per asiakas". Buenos Airesissa sen sijaan ainakin vielä pari vuotta sitten kaupungin sisäisillä linjoilla bussimatka maksettiin kolikoilla, jotka tungetaan koneeseen, joka tulostaa kertalipun. Kuvitelkaa, mikä määrä on hamstrattava kolikoita jos joutuu matkustamaan töihin päivittäin bussilla edestakaisin. 

Kolikkopulasta on tietysti tehty loistavaa bisnestä. Epätoivoiset ihmiset kun tarvittaessa maksavat kolikoista enemmän kuin mitä niiden arvo oikeasti on. Täältä voi katsoa videon, jolla näkyy kun sadat ihmiset jonottavat aamuisin ostamaan kolikoita Buenos Airesin Retiron juna-asemalla. 

Huomisesta lähtien tilanne muuttuu kun Argentiinassa laitetaan liikkeelle ensimmäistä kertaa uudet 2 peson arvoiset kolikot. Ilmeisesti ne on löyty vallankumouksen 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Tosiasiassa niiden tehtävä on varmasti myös ratkaista kolikkopulaa. 

Tähän päivään asti Argentiinassa on ollut vain 2 peson arvoisia seteleitä. Nyt kolikot tulevat setelien rinnalle.

Tässä esimerkki millainen kahden peson seteli voi tulla vastaan...

Joku "Yésica" on maaliskuussa 2009 päättänyt sanottaa "isä meidän" uuteen uskoon ylistyksenä yhdelle kaikkien aikojen suosituimmalle argentiinalaiselle cuarteto -artistille, nimeltään Mona Jiménez. Kuuntelunäyte.