Maailmanmatkailua nojatuolissa

Minulla on paha tapa lähteä kirjakaupoista yleensä kassan kautta. Niin kävi viimeksi Helsingin rautatieaseman pienessä kirjakaupassa elokuussa siitä ohi kulkiessa. Tiesin, ettei pitäisi mennä sisälle asti, mutta menin kuitenkin. Ja tulin ulos uuden kirjan kanssa. 

Tällä kertaa mukaan lähtenyt kirja oli Pirkko Lindbergin Maailmanmatka. Ja nyt sain sen luettua. Enkä ole ihan varma mitä mieltä tästä kyseisestä opuksesta olen. Se oli alusta lähtien todella mielenkiintoinen, mutta jotenkin vanhanaikainen. Kirja on itseasiassa jo yli 20 vuotta vanha ja matkakin toteutettu jo vuonna 1990. Onhan maailma muuttunut tässä välissä aikalailla. Ei sillä että vanhanaikaisessa olisi jotain vikaa, mutta tässä se vähän häiritsi. Matkaaja ei tarkoituksella matkusta kertaakaan lentokoneella, vaan pelkästään junilla, busseilla ja erityisesti laivoilla. Se tuo matkaan oman viehätyksensä. Kännyköitäkään ei tietenkään ole, vaan kaverille pitää soittaa julkisesta puhelimesta, jos arvelee saapuvansa myöhässä. Nykyaikana matkustaminen on siinä mielessä paljon helpompaa.

Kirjailija on viherpiipertäjä aktivisti, joka matkaa muun muassa Greenpeacen mukana Etelämantereelle. Kirjassa taisi olla minun makuuni hieman liikaa paasausta luonnon tuhosta, ydinvoimasta sekä punapuumetsistä. Tottakai nämäkin ovat tärkeitä aiheita, mutta ne tekivät tästä maailmanmatkan lukemisesta astetta rankemman lukukokemuksen. Välillä lähes 10 riviset virkkeet rupesivat hyppimään silmien edessä, liekö käännöksen syytä (alkuperäinen on kirjoitettu ruotsiksi).

Kirjasta huomaa, ettei matkailija ole mikään nuori reppureissaaja, mutta se on silti täynnä mielenkiintoisia kohtaamisia. Tykkäsin siitä, että monissa kaupungeissa mentiin pintaa syvemmälle. Erityisesti mieltä lämmitti lukea Argentiina-osiota, jossa matkustettiin yllättävän paljon, eikä tärkeitä historiaan liittyviä kommentteja unohdettu. Vaikkakin Plaza de Mayon äidit/isoäidit oli nimetty  minulle yllättävästi "hulluiksi äideiksi". Buenos Airesia kuvaillaan sen verran, että voi kuvitella itsensä tuttuihin paikkoihin ja tutuille kaduille. Kirjoittaja oli jopa päässyt haastattelemaan yhtä Argentiinan kuuluisinta elokuvatuottajaa, Fernando Solanaa, joka istuu nykyään maan kongressissa ja pyrki vuonna 2007 jopa presidentiksi.

Välillä kirjoittajasta sai hieman naiivin kuvan. Ja minua ärsytti suunnattomasti, että kaikki tekstiin ängetyt yksinkertaiset espanjankieliset lauseet olivat täynnä virheitä. Ne olisi kai voinut jossain tarkistuttaa ennen painoon viemistä. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista maailman karttaa, josta Suomesta, Venäjän, Japanin, Australian, Uuden-Seelannin, Etelämantereen, Argentiinan ja Pohjois-Amerikan halki kulkeva reitti olisi paremmin auennut. Olo on siis hieman ristiriitainen, mutta suosittelen kirjan lukemista kyllä kaikille maailmanmatkaa suunnitteleville tai nojatuolimatkailua kaipaaville.